Sanan rakenne
.
.
Rădăcină, temă, tulpină, radical, derivat
.
Muoto-opissa eli morfologiassa tutkitaan kielen morfeemeja eli kieliopillisia yksikköjä, sanojen muotoja, taivutusta sekä sanojen muodostamista.
.
Terminologia lingvistică finlandeză, fiind mult mai variată, nu se calchiază pe termenii românești. Mai jos avem definiții românești și finlandeze, puse în paralel, pentru comparație.
Traducerile, potrivit dicționarelor, nu sunt prea fericite, se cam bat cap în cap. Rezolvarea lor apare abia la sfârșitul paginii unde se face un rezumat în finlandeză.
Traducerile oficiale suedeze simplifică mult problema ele fiind stam; ordstam sau rot.
.
Mai întâi câte ceva despre cuvintele finlandeze. Despre câte cuvinte sunt în finlandeză am vorbit la pagina Statistica vocabularului limbii finlandeze.
Vocabularul curent are cam 100.000 de cuvinte dar limbajul colocvial presupune cam 10 – 20.000 de cuvinte.
Cuvintele simple, în forma lor de bază, se găsesc doar în dicționare; în vorbirea curentă ele se flexionează, se combină, își modifică forma astfel încât, în urechea străinului neavizat, pare că niciun cuvânt nu se repetă. Să vedem de ce.
.
Äänteellisesti motivoidut sanat (ekspressiivisanat) on yhteisnimitys sellaisille sanoille, joiden merkitys ja äänneasu ovat jollain tavoin yhteydessä toisiinsa. Äänteellisesti motivoitujen sanojen pääryhmät ovat
- onomatopoeettiset sanat eli ääntä jäljittelevät sanat
- deskriptiiviset sanat eli äänteellisesti kuvailevat sanat
Onomatopoeettisia sanoja ovat usein lintujen nimitykset (esim. kuikka), deskriptiivisiä monet luonnonilmiöihin liittyvät sanat (esim. solista, suhista, kohista).
Sekä onomatopoeettisten että deskriptiivisten sanojen muodostus perustuu kunkin kielen äännejärjestelmään. Esimerkiksi suomessa koiran ääntelyä kutsutaan haukkumiseksi, mutta englanniksi vastaava sana on bark. Kumpikaan sanoista ei täysin pysty jäljittelemään koiran todellista ääntä, mutta siitä huolimatta molemmat koetaan sen ääntä jäljitteleväksi. Vastaavasti suomen kielessä erilaisia ääniä jäljitellään klusiilin ja lateraalin yhdistelmällä, joiden välissä on vokaali (kilisee, kolisee, pärisee, pörisee). Esimerkiksi englannin kielessä vastaavia ääniä jäljitellään toisenlaisilla äänteellisillä konventioilla.
Deskriptiivisiksi koettujen sanojen äänneasu vaihtelee hyvin paljon eri kielissä. Deskriptiivisanat eivät jäljittele ääntä, mutta niissä on jokin kuvailevaksi koettu ja affektia välittävä äänteellinen konventio, ikään kuin kieltenpuhujien sopimus. Niinpä suomen kielessä keskeinen deskriptiivisanojen piirre on ö-vokaalin runsas esiintyminen (töllöttää, pörröttää). Etymologian kannalta äänteellinen motivaatio kelpaa sanan taustan selitykseksi vain silloin kun sana syntyy ikään kuin tyhjästä, niin että sillä ei ole etymologiaa.
Monet tutkijat jakavat sanat motivaation kannalta neljään ryhmään: äänteellisesti motivoituihin, morfologisesti motivoituihin, semanttisesti motivoituihin ja motivoimattomiin eli läpikuultamattomiin sanoihin.
.
-
Perussanat, perintösanat eli omaperäiset sanat
- näitä sanoja on jäljellä sanastossamme muutama tuhat
- uusia perussanoja ei enää synny
- perussanat ovat syntyneet kielemme kehitysvaiheessa, sukukielet ovat vaikuttaneet niihin
- perussanat käsittelevät muinaissuomalaisten silloista elämää esim. kala, metsä, sieni, veli, seitsemän, ase, käsi, ym.
.
-
Merkityksen muuttumisesta johtuvat sanat
- Vanha sana on saanut uuden merkityksen, koska vanhassa merkityksessä sitä ei enää käytetä esim. käsittää, ymmärtää. Ne tarkoittivat ennen metsästyssaaliin käsittelyä ja saaliin ympäröimistä pyydystysvaiheessa.
- Sanalla on kaksi tai useampaa merkitystä, siis ns. vanhempi ja uudempi merkitys esim. maali, imuri, levy,
.
-
Sanoja johdetaan
Sanojen johtaminen on erittäin yleinen sananmuodostuskeino suomen kielessä.
.
| kantasana | kanta | joihdin | johdos |
| levy | levy | -ke | levyke |
| levy | levy | -ttää | levyttää |
| levyttää | levyttää | -jä | levyttäjä |
| onni | onne- | -ton | onneton |
| lentää | lennä- | -ttää | lennättää |
.
Johdin on tuottoisa, jos sen avulla muodostettuja johdoksia on huomattavan paljon. Esim. –ja ja –jä suomen kielessä (piirtäjä, leikkaaja, soittaja, myyjä).
Johtimia: -kko, -lainen, -nen, -llinen, -uri, -minen, -mo, -mus
.
-
Sanoja yhdistetään
Kaksi tai useampaa sanaa yhdistetään uudeksi yhdyssanaksi, joka merkitsee yleensä eri asiaa kuin sen osat yksinään.
|
määriteosa |
perusosa | yhdyssana |
| rulla | -luistin | rullaluistin |
| henkilö | -auto | henkilöauto |
| jalan | -kulkija | jalankulkija |
.
-
Sanoja lainataan
Suuri osa lainoista on yleislainoja eli sanoja ei hyvin tunnista vierasperäisiksi, koska ne ovat niin mukautuneet suomen kieleen.
Sana lainataan yleensä silloin, kun sanan tarkoittamaa esinettä tai taitoa on ryhdytty käyttämään (maanviljelys, tavaroiden valmistaminen kulta, tina, rauta, kristinusko risti, pappi, sivistys ja koulutus koulu, tori, modernit laitteet ja asiat kahvi, auto).
Joskus uusi sana lainataan, vaikka käytössä on jo oma sana (esim. emä – sana korvattiin germaanisella äidillä).
Englannin kielestä lainataan eniten sanoja. Lainat ovat joko sitaattilainoja eli ne kirjoitetaan sellaisenaan kuten lainanantajakielessä (curling, squash, chat) tai erityislainoja eli ne ovat muuttuneet hiukan suomalaisemmiksi (biologia, kamera, pankki, rokki, kahvi). Lainat voivat olla myös tarkkaan käännettyjä (credit card, football).
.
-
Keksitään uusia sanoja
Sanoja kehitellään sepittämällä esim. ulkomaisista malleista tai sanan merkityksestä. Näitä sanotaan uudissanoiksi. Esim. tutka, muovi, tiede, turhake, taide, kirjain, sivistys, mainos, jalkine, puhelin, haarukka, sähkö.
.
-
Sanoja lyhennetään
luonnonmukainen → luomu; roskakori → roskis; rehtori → reksi
.
.
Sanarakenne ja sananmuodostus
.
Tot aici trebuie considerate și rădăcinile cazurilor.
.
Rădăcină (Lingv.) Element al unui cuvânt, ireductibil din punct de vedere morfologic, dotat cu sens lexical și comun cuvintelor din aceeași familie și care conține sensul lexical al cuvântului; radical.
Radical (lingv.) element primitiv, ireductibil din punct de vedere morfologic, comun mai multor cuvinte care constituie o familie și conține sensul lexical al cuvântului; rădăcină. (Lingv.) Rădăcină.
Temă (Lingv.) Grupare de elemente din structura unui cuvânt, constituită din rădăcină, urmată de o vocală tematică și adesea de unul sau mai multe sufixe (gramaticale sau lexicale) ori precedată de prefixe și caracterizată prin faptul că este comună formelor unuia și aceluiași cuvânt. Parte a cuvântului care, pe lângă rădăcină, poate cuprinde sufixe sau prefixe și este comună formelor flexionare ale cuvântului. Parte a unui cuvânt alcătuită de rădăcină, împreună cu prefixele și sufixele. (LINGV.) (înv.) tulpină. (Tema unui cuvânt.)
Tulpină Temă a unui cuvânt.
.
.
johdos 2. kiel. kantasanasta johtiamella muodostettu sana. Vetinen on vesi-sanan johdos.
johdos ● derivat ■ (kiel) avledning
.
juuri 7. kiel. sukulaiskielten toisiaan vastaavien sanojen vanhin yhteinen perusaines. Noua gramatică nu mai folosește noțiunea care a fost înlocuită cu vartalo.
.
kanta, kantavartalo kiel. johdoksen osa, joka jää jäljelle, kun johdin on erotettu, kanta.
sanankanta, kantavartalo, juuri ● rădăcină, radical ■ stam; [ord]stam; rot
juuri ● rădăcină, radical ■ rot
vartalo, kantavartalo ● rădăcină, radical ■ [ord]stam
sanavartalo; taivutusvartalo ● temă, tulpină ■
.
vartalo 2. kiel. sanan osa, joka jää jäljelle erotettaessa taivutuspääte (t. tunnus, pääte ja liite). Monikon vartalo. Konsonantti-, vokaalivartalo.
vartalo ● tulpină ■ [ord]stam
vahva sanavartalo ● rădăcina tare a unui cuvânt ■ den starka stammen av ett ord
.
morfeemi pienin kielellinen yksikkö, jolla on merkityssisältö. Morfeemeja ovat esimerkiksi taivutuspäätteet.
.
Yleistä
Morfologia eli muoto-oppi on kieliopin osa, joka selvittää
· mitkä ovat tutkittavan kielen morfeemit (morfeemi-inventaari)
· millaisia äänne- ja muotoympäristöstä riippuvia variantteja niillä on (morfofonologia)
· miten niitä voidaan yhdistellä, miten ne liittyvät toisiinsa (morfotaksi)
· mikä on muoto-opin järjestelmän historia.
Sana
Sanaa voidaan tarkastella monelta kannalta. Ortografisesti* sana on tyhjien tilojen väliin jäävä tekstin osa. Esim. ilmaus bruttokansantuote muodostaa suomessa ortografisesti yhden sanan mutta englannissa kolme: gross national product.
Kieliopillisesti sana voi olla taipuva tai taipumaton. Esim. näin voi tekstiyhteydestä irrallaan edustaa kolmea kieliopillista sanaa. Kieliopillisen sanan käsite on hyödyllinen morfologisen analyysin väline ennen kaikkea silloin, kun sananmuoto on rakenteellisesti monitulkintainen:
1) adverbi näin ‘tällä tavoin’
2) verbin nähdä aktiivin indikatiivin imperfektin yksikön 1. persoona
3) pronominin tämä monikon instruktiivi.
Sananmuodon esiintymää voidaan nimittää myös saneeksi varsinkin laskettaessa tilastollisesti tekstin sanamääriä.
Jos sana voidaan erottaa toisesta äänteellisin kriteerein, voidaan puhua äänneopillisesta sanasta. Esim. suomessa pääpaino sanan ensi tavulla osoittaa sanan alkamiskohdan. Kiinteä paino myös vaikka viimeisellä tavulla (kuten ranskassa) tai toiseksi viimeisellä (kuten esim. puolassa) toimii samalla lailla sanan osoittimena ja rajaajana.
Äänneopillinen sana on kieliopillisen sanan ilmiasu.
Lekseemi eli sanakirjasana on abstrakti yksikkö, joka edustaa kaikkia yhden sanan taivutusmuotoja samalla kertaa. Niitä kuvaamaan käytetään yhtä taivutusmuotoa tai sanavartaloa, nomineista tavallisestiyksikön nominatiivia tai vahvaa vokaalivartaloa, verbeistä 1. infinitiivin lyhempää muotoa (varsinkin sanakirjoissa) tai vahvaa vokaalivartaloa.
Morfeemi
Morfeemi on kielen pienin yksikkö, jolla on merkitys tai kieliopillinen tehtävä. Esim. sanavartalot, johtimet ja sijapäätteet ovat morfeemeja. Sanojen taivutusmuodot voidaan jakaa morfeemeihinsa. Jos eri foneemijonoilla on sama merkitys, niitä voidaan nimittää saman morfeemin allomorfeiksi. Allomorfi on morfeemin variantti. Esim. inessiivillä on kaksi allomorfia, talo+ssa ja kylä+ssä, jotka ovat keskenään täydennysjakaumassa*.
Morfofonologiset vaihtelut
Morfofonologiset vaihtelut eli morfeeminsisäiset ja -rajaisetäännevaihtelut voivat olla
1) automaattisia eli äänteellisehtoisia ja säännöllisiä, jolloin vaihtelu riippuu äänneympäristöstä (esim. inessiivin päätteen a:n ja ä:n vaihtelu: talo+ssa, mutta kylä+ssä), taikka
2) ei-automaattisia eli muotoehtoisia ja epäsäännöllisiä, jolloin vaihtelu riippuu muotoympäristöstä (esim. sanavartalon loppu-a:n vaihtelu o:n kanssa i:n edellä: anna+n : anno+in, mutta anta+isin).
Paradigma
Sanan eri muodot saadaan taivuttamalla. Taivutusmuotojen kokonaisuutta nimitetään paradigmaksi eli muotosarjaksi. Enimmillä kielen sanoilla on täydellinen paradigma: sanaa voidaan taivuttaa kaikissa mahdollisissa sen sanaluokan muodoissa.
Eräillä sanoilla on vajaa paradigma. Tällaisesta paradigmasta puuttuu joitakin taivutusmuotoja.
Vajaaparadigmaisia ovat esim. yksipersoonaiset verbit: niiltä puuttuvat kaikki muut persoonamuodot paitsi yksikön kolmas (esim. täytyy, satoi). Paradigmaltaan vajaita ovat myös monikolliset sanat (esim. häät, sakset) jakieltoverbi.
Omaa tyyppiään on suppletiivinen eli täydennysparadigma. Siinä taivutusmuodot muodostetaan erilähtöisistä vartaloista. Selvästi suppletiivinen paradigma on esim. olla-verbillä ja kuka-pronominilla.
Joskus erotetaan vielä heterokliittinen eli sekaparadigma. Siinä taivutussuffiksit liittyvät samasta kannasta eri tavoin muodostettuihin vartaloihin. Heterokliittisiä ovat esim. ne-verbit (viiletä : viilenee, tarjeta : tarkenee). Niiden konsonanttivartalo päättyy t:hen (viilet+köön, tarjet+koot), joka ei ole historiallisesti samaa lähtöä vokaalivartalon n:n kanssa.
Perusmuodot
Nominien perusmuotona pidetään esim. sanakirjoissa tavallisesti yksikön nominatiivia (esim. talo, pelto, mies, olut). Verbien hakumuotona sanakirjoissa on 1. infinitiivin lyhempi muoto. Näitä muotoja ei kuitenkaan voi pitää taivutuksen perusmuotoina. Varsinkin 1. infinitiivi sopii huonosti kielenkuvauksen perusmuodoksi, koska siinä on aina sidonnainen morfeemi (1. infinitiivin tunnus), esim. sano+a, tul+la, alka+a, hypät+ä.
Sekä nominien että verbien kaikki taivutusmuodot perustuvat sanan vartaloon. Verbien perusmuotona voidaan pitää (vahvaa) vokaalivartaloa, joka saadaan monikon 3. persoonasta jättämällä pääte –vAt pois: sano(vat), tule(vat), alka(vat), hyppää(vät).
Myös nominien taivutuksen lähtökohtana voidaan pitää (vahvaa) vokaalivartaloa. Se on useimmiten yksikön nominatiivin kaltainen, esim. talo(n), ansa(ssa), pitkä(lle), matala(lla); pelto(na), katu(a). Eräiden sanojen nominatiivi on konsonanttivartalon näköinen, esim. viisas, varis, kevät, avain.
.
.
.
În principal, cuvântul finlandez se compune din rădăcină – vartalo și din adaosuri – afixe, terminații și particule.
kirjastoissammekin ● până și în bibliotecile noastre
.
| kirj- | a/e | kirj este purător de informație, cu a se formează un cuvânt, cu e se formează alt cuvânt |
| vartalo | affiksi | |
| rădăcina | afix |
.
Cuvântul nou format primește afixe, terminații, sufixe și alte particule.
.
| kirja | sto | kirjasto devine alt cuvânt decât kirja |
| vartalo | affiksi | |
| tema, pentru că a mai primit vocala tematică -a | afix de multitudine |
.
Deci:
.
| kirjasto | i | ssa | kirjastoissa |
| vartalo | monikon merkki | inessiivin pääte | |
| tema | semnul pluralului | desinența inesivului | devine alt cuvânt decât kirja |
.
Până aici avem un cuvânt cu toate atributele lui, deci așa flexionat poate funcționa independent.
Următoarele adaosuri sunt facultative, precizează dar nu mai schimbă sensul cuvântului.
.
Obținem kirjastoissammekin ● până și în bibliotecile noastre
.
| kirja | sto | i | ssa | mme | kin |
| vartalo | affiksi | affiksi | taivutuspääte | omistusliite | liitepartikkeli |
| rădăcina | afix de multitudine | afix plural | desinență flexionară | sufix posesiv | particulă de întărire |
.
.
Sanan rakenne
Suomen kielen sanassa voidaan erottaa ainakin kaksi osaa:
1) vartalo, juuri† joka ilmoittaa sanan perusmerkityksen – să-i zicem partea fixă,
2) tunnus/pääte/liite -osa, joka antaa informaatiota sanan lauseopillisista suhteista ja tarkentaa perusmerkitystä – partea variabilă.
.
| vartalo | tunnus | pääte | liite | |
| talo | i monikko |
ssa inessiivi |
ni omistusliite |
taloissani – în casele mele |
| asu | isi konditionaali |
mme monikon 1. persoona |
ko kysymyspartikkeli |
asuisimmeko? – oare să locuim? |
.
Verbin morfotaksia |
||||||||||||
|
Juuri |
Johdin | Passiivi tunnus | Mod./Temp. | Pers. | Liite | Liite | ||||||
|
sana |
el | ta | isi | in |
ko |
kin | ||||||
| puhe | lutt[a] | i | vat |
pa |
||||||||
Substantiivin morfotaksia |
||||||||||||
|
Juuri |
Johdin | Luku | Sija | Poss. -suff. | Liite | Liite | Liite | |||||
|
kirja |
sto | i | ssa | mme | kin | ko |
han |
|||||
| puol | iso | – | lle | nsa | pa | |||||||
Partisiippi |
||||||||||||
|
Juuri |
Johdin | Passiivi | Part. | Komp.luku | Sija | Poss.-suff. | Liite | |||||
|
tarka |
ste | tta | va | kse | mme | ko | ||||||
|
lu[k]e |
eskel[e] | [/]le | mpa | na | ||||||||
|
→ ‘lueskelleempana’ |
||||||||||||
.
Apud Lauri Hakulinen, Suomen kielen rakenne ja kehitys. 1979
.
Pentru exercițiu un cuvânt descompus în particule
epäjärjestelmällistytämättömyydellänsäkäänköhän
epä|järjestelmällis|ty|ttämättömyydellä|nsä|kään|kö|hän
epä – ne
järjestelmällisyys – organizare
järjestelmällistyttämättömyys – lipsă de organizare
järjestelmällistyttämättömyydellä – cu lipsa de organizare
nsä – a sa, a lor
kään – nici măcar
kö – oare
hän – particulă de întărire
.
§ 145 Sanojen rakentumisesta: perussana ja kompleksinen sana
Sanarakenteella tarkoitetaan sanojen sisäistä morfologista rakennetta, jota tässä luvussa käsitellään lekseemien ja niitä edustavien sanavartaloiden osalta (taivutusmuotojen morfotaksista » § 78, 105). Lekseemit ovat sanavartalonsa morfologisen rakenteen nojalla jaettavissa perussanoihin ja kompleksisiin sanoihin (» asetelma 69). Perussana on vartaloltaan yksimorfeeminen, jakamaton lekseemi. Kompleksisen sanan vartalo taas sisältää useita morfeemeja; tällaisia ovat johdokset (» § 173–) ja yhdyssanat (» § 398–). Kompleksiset sanat ovat rakenteellisesti motivoituneita; niillä on sisäinen rakenne, ja niiden merkitys on yleensä johdettavissa niiden rakenneosien merkityksistä.
Asetelma 69: Lekseemien rakennetyypit
| Perussanoja | Kompleksisia sanoja | |
| Johdoksia | Yhdyssanoja | |
| syy | syy-tön | syy-pää |
| kala | kala-isa, kala-sta-a | kala-keitto, kalan-kasvatus |
| vuoro | vuoro-tel-la | vuoro-kausi, hyppy-vuoro |
| tiukka | tiuka-hko, tiukk-uus | tiukka-pipo |
| yksi | yksi-ttäin, yhte-ys | yksi-silmäinen, yksi-puolistua |
| pestä | pes-u, pese-ttä-ä | aivo-pestä |
Johdoksen sisäinen rakenne muistuttaa taivutusmuodon rakennetta: molemmat ovat sanavartalon ja sidonnais(t)en morfeemi(e)n yhtymiä (joista » § 61). Yhdyssanan rakenne taas monesti muistuttaa useasanaisen lausekkeen rakennetta. Sanan sisäiset morfeeminrajat ovat joskus selviä, joskus vähemmän selviä. Näin ollen myös rajat sanojen rakennetyyppien, etenkin perussanojen ja johdosten, välillä ovat liukuvia (» § 149).
.
Taivutusmorfeemeilla osoitetaan lauseen sanojen syntaktisia funktioita ja suhteita. Uusia itsenäisiä sanoja rakennetaan johtamisella ja yhdistämisellä, jotka ovat sananmuodostuksen kaksi päämenetelmää.
Johtamattomat ja yhdistämättömät sanat ovat perussanoja. Uusia itsenäisiä perussanoja ei juuri enää synny. Vanhoja supisuomalaisia perussanoja ovat esim. maa, vesi, tuli; kala, koira; elää, kuolla; tulla, mennä. Muista kielistä kyllä omaksutaan jatkuvasti uusia lainasanoja.
.
§ 146 Sananmuodostuksen periaatteita, johtaminen ja yhdistäminen
Sananmuodostus tarkoittaa niitä yleisperiaatteita, joiden mukaan lekseemit rakentuvat ja uusia on mahdollista muodostaa. Yleensä uusia sanoja syntyy kielessä jo olemassa olevien leksikaalisten ainesten pohjalta. Tärkeimmät sananmuodostuskeinot ovat johtaminen eli derivaatio ja yhdistäminen eli kompositio. Johtamiseen kuuluu lisäksi sanojen muodostus johdostyypin edustaman morfologisen muotin (» § 148) pohjalta siten, ettei lähtökohtana ole lekseemiä vaan esim. jokin deskriptiivinen vartaloaines: kitk-utta-a, vemp-ula.
Johdokset ja yhdyssanat ovat avoimia, karttuvia luokkia. Yhdyssanoja ja johdoksia onkin monin verroin perussanoihin verrattuna. Sanakirjojen hakusanoista on yhdyssanoja tavallisesti n. 60–70 %, johdoksia n. 20–30 % ja perussanoja n. 10–15 %. Toisaalta perussanat ovat käytössä keskimäärin yleisempiä kuin kompleksiset sanat.
Uuden sanan muodostuksessa sana saa lisää morfeemeja: johtamisessa sanavartaloon liittyy johdin tai johtimia, yhdistämisessä kaksi tai useampi sana yhtyy yhdeksi sanaksi. Harvinaisempaa on jonkin ainesosan poistaminen sanasta; näin toimivat mm. takaperoisjohto ja muu lyhentävä sananmuodostus (» § 167 – 168). Kaikkea sananmuodostusta yhdistää se, että sen tuottama sanasto on tavalla tai toisella muun sanaston motivoimaa.
Spontaanin sananmuodostuksen ohella esiintyy selvemmin tietoista, tarkoituksellista muodostusta, jossa muodostetaan esim. termi johonkin syntyneeseen tarpeeseen. Tätä tietä muodostetut, ns. oppitekoiset sanat ovat merkitykseltään vakiintuneita jo syntyessään (oppitekoiset johdokset » § 165).
Sananmuodostus käsitetään yleensä suuntaiseksi prosessiksi. Toisaalta sitä edustavat staattisena ilmiönä sanojen rakenteellis-morfologiset yhtäläisyydet ja säännönmukaisuudet. Tärkeä vaikuttava ilmiö on analogia; sanasto perustuu paljossa malleihin ja niihin pohjautuviin yleistyksiin. Väljemmin ottaen sananmuodostus onkin sovittamista ja mukautumista kielessä jo oleviin sanojen rakennemalleihin, sanahahmoihin ja muotteihin (» § 147 – 148). Sananmuodostus voidaan näin nähdä osana sanastoa koskevaa ja tuottavaa laajempaa yhdenmukaisuusperiaatetta.
Sananmuodostus on sanaston selvästi yleisin karttumistapa. Muita tapoja ovat lainautuminen sekä uusien perussanojen synty motivoitumatta olemassaolevasta sanastosta mitenkään – jälkimmäinen on kuitenkin aivan marginaalista. Uusia perussanoja syntyy myös kompleksisten sanojen, varsinkin johdosten, leksikaalistuessa, kun niiden sisäiset morfeeminrajat hämärtyvät (» § 166).
Lainasanat mukautuvat tai mukautetaan yleensä saajakieleen sekä fonologisesti että sanahahmoltaan (» § 150 – 153). Uusia sanoja voidaan myös muodostaa omista rakenneaineksista vieraskielisen mallisanan mukaisesti (käännöslaina), tai omaperäisen sanan merkitys voi muuttua vieraskielisen vastineensa vaikutuksesta (merkityslaina).
.
§ 147 Sanojen hahmottuminen sanatyypeiksi
Sanahahmolla tarkoitetaan sanan fonologista ilmiasua, skemaattista runkoa, joka rakentuu sen tavuluvusta sekä fonologisesta ja morfologisesta rakenteesta. Fonologinen sanahahmo voi kertoa paitsi sanan morfologisesta rakennetyypistä myös sen iästä ja mahdollisesta lainaperäisyydestä (» § 150 – 153).
Nomini- ja verbivartalot noudattavat paljolti yhteneviä fonologisia rakenneperiaatteita. Perussanan kanoninen hahmo on kaksitavuinen ja vokaaliloppuinen. Myös yksitavuiset nomini- ja verbivartalot ovat nykykielessä poikkeuksetta perussanoja. Lisäksi yksitavuisia ovat monet luonteeltaan kieliopilliset sanat eli pronominit, apuverbit, konjunktiot ja muut partikkelit, esim. se, m(in)ä, on, ei, ja, kun, mut(ta), sit(ten), kyl(lä).
Sanahahmoa kuvastaa myös lekseemien ryhmittely vartalonsa mukaisiin tyyppeihin vokaalivartalon (» § 55) tavuluvun ja loppuvokaali(sto)n mukaan, esim. kaksitavuiset O-vartalot, monitavuiset A-vartalot jne. Nämä vartalon ominaisuudet ovat keskeisiä sanan taivutuksen ja edelleenjohdon kannalta: vartalon fonologinen rakenne säätelee osaltaan taivutuspäätteiden allomorfien sekä johdinten valintaa. Sanan hahmon ja taivutuspäätteistön perusteella tehdään jako sanojen taivutustyyppeihin (» § 63 – 77).
Sanavartalon fonologinen hahmo kertoo sanan rakennetyypistä siten, että vokaalivartaloltaan yksi- ja kaksitavuiset sanat ovat enimmäkseen perussanoja, kun taas kolmi- ja useampitavuiset sanat – etenkin verbit – ovat todennäköisemmin johdoksia. Toisaalta perussanat ja johdokset eivät kaikilta osin eroa sanahahmoltaan toisistaan. Kaksitavuisissa vokaaliloppuisissa sanoissa on johdoksiakin, esim. otto, anti, jänö, ja samaan johdostyyppiin voi kuulua niin kaksi-, kolmi- kuin useampitavuisiakin sanoja, esim. tuoja, kantaja, opettaja; syöttää, istuttaa, lamaannuttaa. Neli- tai useampitavuiset substantiivit taas saattavat hahmottua yhdyssanoiksi vaikkeivät niitä varsinaisesti olekaan, esim. artisokka, hämähäkki (» § 406 huom.).
.
§ 148 Muotti sananmuodostuksen mallina
Vartalon loppu on sanahahmon kannalta keskeinen; se osoittaa sanan kuuluvan johonkin morfologiseen tyyppiin, etenkin johdostyyppiin (» § 163). Toisaalta johdostyypit edustavat aina myös jotain väljempää sanahahmoa, esim. kanala-tyyppiset substantiivit paitsi lA-substantiivijohdoksia myös monitavuisia lA-loppuisia nomineja (formula, kynttilä, mukula, tukala ym.) tai ttA-johtimiset verbit kuten hyödyttää, vedättää myös väljemmin määriteltyä ryhmää, monitavuisia (tt)A-vartaloisia verbejä (vrt. odottaa, höpöttää). Tällainen johdostyypin edustama sanahahmo toimii samalla muottina, jonka mukainen sana voi olla muukin kuin läpinäkyvä, kantasanallinen johdos. Muottiin kuuluu sanavartalon loppu (-lA, -ttA-), joka siis monessa tapauksessa hahmottuu suffiksiksi, sekä tila vartaloainekselle, jona voi olla leksikaalinen vartalo tai muu fonologinen aines, esim. deskriptiivinen äännejono.
Muotti tarjoaa analogiaan perustuvan sananmuodostusmallin, jonka perusteella voi syntyä niin uusia johdoksia kuin muitakin samanhahmoisia sanoja. Johtaminen on muotteihin perustuvan sananmuodostuksen säännöllisin laji. Analogian ja mallien osuus on uusien sanojen muodostuksessa ylipäätään keskeinen. Samaan muottiin sopii lähtökohdiltaan erilaisia sanoja: lainasanoja (» § 150 – 153), johdoksia ja muita mallin mukaan muodostettuja sanoja.
Usein myös merkitys yhdistää samanhahmoisia sanoja: selvintä tämä on morfologisissa johdostyypeissä, mutta muunkinlainen semanttinen keskittyminen on mahdollista esimerkiksi siten, että tietynpäätteiset tai ‑loppuiset substantiivit – johdokset tai muut – ilmaisevat samaan ilmiöluokkaan kuuluvia asioita kuten esim. kkA-loppuiset marjan- ja kasvinnimet tai kAs-loppuiset sienennimet.
Deskriptiivisanastossa äänteiden, varsinkin ensi tavun vokaalien, vaihtelu tuottaa sanasarjoja, jotka silti edustavat samaa muottia, esim. hilkkua – holkkua – hylkkyä – hölkkyä – hölskyä; pirskua – porskua – pärskyä. Samaa ilmiötä, vartaloaineksen äänteellistä variointia, edustaa myös äänteistöltään muuten identtisten sanojen etu- ja takavokaalisuuden vaihtelu, joka voi kantaa merkityseroakin, esim. kokkare – kökkäre, rotisko – rötiskö, tuhma – tyhmä, sohlata – söhlätä, sorkkia – sörkkiä. Tällaista vartalonsisäistä äänteiden vaihtelua on nimitetty sananmuodostuksen kannalta vartalojohdoksi.
Huom. Sanahahmolle ja johdostyypeille ominainen muotinmukaisuus pätee myös taivutusmuotoihin ja syntaktiseen rakenteeseen: niissäkin on vakiintuneita ilmaisukehikkoja (muotteja), joihin tietyt morfologiset tai leksikaaliset elementit kuuluvat vakio-osina ja joissa on avoin paikka tai paikkoja leksikaalisille elementeille (ns. muuttujaosa; seuraavassa □). (Verbien täydennysmuotista » § 449.)
| Johdostyyppi | Taivutusmuototyyppi | Syntaktinen rakenne |
| -inen (nomini) | -n (genetiivi) | olla -ttAvissA |
| -ttAA (verbi) | -ssA (inessiivi) | tulla -tUksi |
Muotin produktiivisuus tarkoittaa sen kattavaa sovellettavuutta, sitä että muuttujaosana on mahdollista esiintyä määräluokan minkä hyvänsä jäsenen. Tämä määräluokka on tavallisesti sanaluokka. (Produktiivisuudesta johtamisessa » § 164.) Produktiivisuuden käsite soveltuu myös sanojen taivutustyyppeihin (» § 63–), ts. sanaryhmiin jotka taipuvat morfofonologisesti yhdenmukaisesti. Produktiivinen taivutustyyppi on sellainen, johon voi jatkuvasti tulla lisää sanoja, esim. uusia johdoksia tai lainasanoja.
.
§ 149 Johdosmaisuuden jatkumo ja esimerkkejä
Johdokselle on tyypillistä johtimen ja leksikaalisen kantavartalon erottuminen toisistaan sekä merkitysyhteys kantasanaan (» § 155, 157). Samanhahmoisissa sanoissa kuitenkin sanansisäisten morfeeminrajojen selvyys, kantasanan läpinäkyvyys ja ylipäätään käsitys kantasanan olemassaolosta voi vaihdella. Tästä johdosmaisuuden jatkumosta johdoksen ja perussanan välillä voidaan erottaa seuraavanlaisia asteita (esimerkkejä kuvioissa 3 ja 4):
- Selvä johdos: pääteaines (johdin) erottuu vartalosta; kantasana on lekseemi; johtimella on erotettava merkitystehtävä; johdoksen merkityssuhde kantasanaan on odotuksenmukainen eli samanlainen kuin useimmilla muilla samanjohtimisilla sanoilla.
- Hämärä tai mahdollinen johdos: merkitysyhteys kantasanaan ei ole ilmeinen tai odotuksenmukainen; tai kantasana edustaa vähemmän keskeistä, ei koko kieliyhteisön tuntemaa sanastoa; tai kantasanana ei ole lekseemi, vaan leksikaalinen morfeemi, joka esiintyy vain vartalona; tai kantavartalo on kokenut morfofonologisia muutoksia, jotka loitontavat sitä kyseisen lekseemin tyypillisestä asusta; tai sanalla ei ole kantasanaa, mutta kylläkin merkitykseltään läheinen samavartaloinen korrelaatti tai korrelaatteja (» § 160).
- Ei johdos: ei kantasanaa eikä merkitykseltään yhteenkuuluvia korrelaatteja.
Suffiksiaineksen erottumisen lisäksi johdoksen ja perussanan eronteossa vaikuttavat lekseemin vokaalivartalon loppuvokaali ja tavuluku. Historiallisesti perussanoiksi katsotaan kaksitavuiset a‑, ä- ja e-loppuiset vartalot. Johtimena eivät (yleensä) esiinnykään vokaalit a, ä tai e sellaisenaan, mutta kylläkin i sekä labiaalivokaalit o, ö, u ja y, samoin pitkät vokaalit ee, uu ja yy. Vokaalivartalon monitavuisuus, vartalonlopun pitkävokaalisuus ja kaksitavuinen konsonanttivartalo ovat usein merkki sanan johdos- tai lainaperäisyydestä.
Kuvioissa 3 ja 4 esitellään joitain keskeisiä sanahahmoja niiden johdosmaisuuden kannalta. Esimerkiksi vartaloltaan kaksitavuisissa O- ja U-loppuisissa tai kolmitavuisissa nA– ja vA-loppuisissa nomineissa (» kuvio 3) on tässä suhteessa eriasteisia sanoja. Nomineissa yksinäisvokaalit O ja U esiintyvät selvänä johtimena lähinnä vain verbikantaisten substantiivien (esim. otto, pääsy) ja affektisten substantiivijohdosten (jänö) muodostimina. Lisäksi ryhmissä on sanoja, joilla kyllä voi olla kantasana (lehto < lehti, kelpo < kelpaa-, silmu < silmä) tai korrelaatti (talo – talas, virkku – virkeä), mutta joiden johdosmaisuus ei ole nykykielen kannalta yhtä selvää (hämärät tai mahdolliset johdokset). Yksittäisten sanojen sijoittumisessa jatkumon tiettyyn kohtaan on tulkinnan varaakin. Johdosmaisuuden jatkumoa vastaa diakroniassa leksikaalistumiskehitys, jossa johdos vähitellen muuttuu yksimorfeemiseksi sanaksi (» § 166).
Kuvio 3: Nominien johdosmaisuuden jatkumo
Kuvio 4: Verbien johdosmaisuuden jatkumo
.
De căutat în Gramatică
§ 150 Lainasanakerrostumat ja lainojen mukautuminen
§ 151 Lainanominien mukauttamisesta
§ 152 Monitavuiset lainat: kriittinen, pasifisti, evoluutio
.
Ceva mai complicat este tabelul cu explicația morfemelor.
.
Morfeemityypit
Yleistä
Morfeemit ovat periaatteessa joko vapaita tai sidonnaisia. Vapaa morfeemi voi esiintyä yksinäänkin, sidonnainen vain toisten morfeemien kanssa.
Suomessa on kuudenlaisia morfeemeja: vartaloita, johtimia, tunnuksia, taivutuspäätteitä ja kahdenlaisia liitteitä. Näistä muut paitsi sanavartalot ovat suffikseja. Suffiksit ovat elementtejä, jotka liittyvät sanavartalon perään, esim. auto+i+ssa+mme+kin.
.
Kuva: Morfeemityypit
Vapaat morfeemit
Suomessa vapaita morfeemeja voivat olla vain sanavartalot, esim. talo, syö, tule. Kaikki muut suomen kielen morfeemit ovat sidonnaisia.
Vapaat morfeemit jakautuvat sanaluokiksi. Tyypillisiä vapaita morfeemeja ovat nominit eli substantiivit, adjektiivit, pronominit ja numeraalit. Niiden vapaa allomorfi esiintyy yksikön nominatiivissa, esim. mies, ainoa, tämä, viisi.
Verbit eivät ole yhtä selvästi vapaita morfeemeja kuin nominit, koska useimmissa taivutusmuodoissa verbin vartalo vaatii yhteyteensä jonkin sidonnaisen morfeemin, esim. sano+n, sano+i, sano+isi+t. Verbien ainut vapaa allomorfi on imperatiivin yksikön 2. persoona sekä vastaava kieltovartalo, esim. sano, tule, anna, lue.
Sidonnaiset morfeemit
Sidonnaiset morfeemit esiintyvät vain muihin morfeemeihin yhdistyneinä, eivät koskaan yksinään tai itsenäisinä sanoina. Sidonnaiset morfeemit ovat suffikseja eli ne liittyvät vartaloiden perään, esim. sano+tta+isi+in+pa.
Sidonnaiset morfeemit jakautuvat seuraaviin ryhmiin:
- Johtimet, esim. ist+ahta+a, väitt+ele+n, helpo+tta+a.
- Tunnukset, esim. koulu+i+ssa, luke+ne+e, sano+tta+isi+in.
- Taivutuspäätteet, esim. talo+i+hin, sano+ne+mme.
- Liitteet, esim. kirja+nsa, edessä+mme, saadakse+nne; on+pa, sait+han, hän+kö.
.
Morfotaksi
.
Yleistä
Termillä morfotaksi tarkoitetaan morfeemien järjestystä sanassa. Kannanjälkeiset sidonnaiset morfeemit jakautuvat neljään morfotaktiseen perusluokkaan. Esim.
.
|
KANTA |
JOHTIMET | TUNNUKSET | PÄÄTTEET |
LIITTEET |
| kirja | sto | i | ssa | mme |
| nuk | ahde | ta | an | ko |
.
Tunnuksia ovat nomineilla luku, finiittisillä verbinmuodoilla passiivi, tempus ja modus sekä ei-finiittisillä verbinmuodoilla passiivi ynnä infinitiivien ja partisiippien tunnukset.
Taivutuspäätteitä ovat nominien sijapäätteet ja finiittiverbien persoonapäätteet.
Liitteitä ovat omistusliitteet eli possessiivisuffiksit sekä liitepartikkelit* (joista tavallisimpia ovat -kin, -kAAn, -kO, -hAn, -pA ja -s).
Morfeemien järjestys
Kanta on se sanan osa, joka jää jäljelle, kun liitteet, päätteet, tunnukset ja johtimet on erotettu. Lähimmäs kantaa sijoittuvat johtimet, joiden avulla muodostetaan uusia sanavartaloita. Johtimia ja tunnuksia voi olla useitakin peräkkäin, samoin liitteitä.
Morfeemityyppien yleisyys
Kantavartaloita on periaatteessa rajaton määrä; ne muodostavat siten avoimen luokan. Johtimia on vain murto-osa vartaloiden lukumäärästä, enintään noin 200. Tunnuksia on paljon vähemmän, noin 20. Taivutuspäätteitä on suurin piirtein saman verran ja liitteitä kymmenkunta.
Mitä enemmän oikealle morfotaktisessa kaaviossa tullaan, sitä vähäjäsenisempiä morfeemiluokat ovat.
.
Sanavartalot
.
Yleistä
Sanojen taivutusmuodot rakentuvat suomessa siten, että tunnukset ja päätteet liittyvät sanan vartaloon. Vartalo jää jäljelle, kun taivutetusta sanasta erotetaan päätteet ja mahdolliset tunnukset. Esim. hylly+llä, pata+an, saappaa+seen, sano+t, putoa+a, katu+i+vat. Kaikilla suomen sanoilla on vokaaliloppuinen vartalo eli vokaalivartalo. Osalla sanoista on myös konsonanttiloppuinen vartalo eli konsonanttivartalo. Tällaisia sanoja sanotaan kaksivartaloisiksi.
.
Vokaalivartalo
Kaikilla suomen sanoilla on vokaaliloppuinen vartalo eli vokaalivartalo. Vokaalivartalot ovat vahvoja tai heikkoja, jos ne sisältävät astevaihtelullisen konsonantin. Nominien vahva vokaalivartalo saadaan esim. yksikön essiivistä, heikko esim. yksikön genetiivistä. Verbien vahva vokaalivartalo saadaan esim. indikatiivin preesensin monikon 3. persoonasta, heikko esim. yksikön 1. persoonasta. Esimerkkejä:
.
| VAHVA VOKAALIVARTALO | HEIKKO VOKAALIVARTALO | |
| NOMINIT | luku+na | luvu+n |
| pata+na | pada+n | |
| apu+na | avu+n | |
| hirte+nä | hirre+n | |
| VERBIT | anta+vat | anna+n |
| lähte+vät | lähde+n | |
| rype+vät | ryve+n | |
| hake+vat | hae+n |
.
Konsonanttivartalo
Vokaalivartalon lisäksi joillakin sanoilla on konsonanttivartalo, eli vartalo päättyy eräissä taivutusmuodoissa konsonanttiin. Tällaisia sanotaan kaksivartaloisiksi sanoiksi. – Kaksivartaloisuus selviää nominien yksikön partitiivista, esim. saar+ta (vrt. saare+n), ja verbien imperatiivin preesensin yksikön 3. persoonasta, esim. tul+koon (vrt. tule+n). Jos siis nämä kriteerimuodot ovat konsonanttivartaloisia, sanat ovat kaksivartaloisia.
Konsonanttivartalo on aina heikkoasteinen, mikäli vartalossa on yleensä astevaihtelua, esim.
kannel+ta (vrt. kantele+n)
tytär+tä (vrt. tyttäre+n)
rikas+ta (vrt. rikkaa+n)
paet+koon (vrt. pakene+vat)
pudot+koon (vrt. putoa+vat)
maat+koon (vrt. makaa+vat)
Kaksivartaloiset nominit
Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sana on kaksivartaloinen, esim. rikas : rikas+ta : rikkaa+n; avata : avaa+n : avat+koon.
Nomineista ovat nykykielessä kaksivartaloisia ne, joiden yksikön nominatiivi loppuu 1) konsonanttiin, 2) jäännöslopukkeeseen, 3) i:hin, mutta sanavartalossa on -e (edellä h, l, m, n, r, s tai t):
1) Yksikön nominatiivin lopussa on konsonantti (l, n, r, s, t), esim.
askel : askel+ta, sävel : sävel+tä
avain : avain+ta, laskin : laskin+ta
manner : manner+ta, askar : askar+ta
allas : allas+ta, varis : varis+ta
neitsyt : neitsyt+tä, ollut : ollut+ta
2) Yksikön nominatiivin lopussa on jäännöslopuke ( merkitty x:llä):
kastex : kastet+ta, manterex : manteret+ta
Poikkeus: kolmex (t. kolme) ja itsex ovat yksivartaloisia
3) Yksikön nominatiivin lopussa on i mutta sanavartalossa on e ja sen edellä h, l, m, n, r, s tai t, esim.
vuohi : vuohe+n : vuoh+ta
tuli : tule+n : tul+ta
lumi : lume+n : lun+ta
sieni : siene+n : sien+tä
saari : saare+n : saar+ta
lapsi : lapse+n : las+ta
susi : sute+na : sut+ta
Konsonanttivartalo tavataan kaksivartaloisten nominien yksikön partitiivissa, esim. mies+tä, ja osin monikon genetiivissä, esim. mies+ten, joskus myös yksikön essiivissä, esim. vuon+na.
Jos sanalla on konsonanttivartalo, yksikön partitiivi muodostetaan tavallisesti siitä. On vain harvoja sellaisia tapauksia, joissa partitiivi horjuu konsonantti- ja vokaalivartalon välillä, esim. loimea – lointa, toimea – tointa, taimea – tainta. Konsonanttivartaloisten monikon genetiivien rinnalla on vokaalivartaloinen muoto aina mahdollinen, esim. käsien – kätten, jäniksien – jänisten, lapsien – lasten jne.
.
Kaksivartaloiset verbit
Verbeistä ovat nykykielessä kaksivartaloisia ne, joiden
1) vokaalivartalo on kaksi- tai kolmitavuinen ja loppuu AA:han tai VA:han (vokaaliin ja A:han; ns. supistumaverbit*), esim.
tervaa+n : tervat+koon
pelkää+n : pelät+köön
katoa+n : kadot+koon
lankea+n : langet+koon
2) vokaalivartalo on kaksitavuinen ja loppuu e:hen, jonka edellä on l, n, r tai s, esim.
tule+n : tul+koon; olla, tuulla, kuulla, nuolla, niellä
mene+n : men+köön; panna
pure+n : pur+koon; surra
pese+n : pes+köön; juosta, nousta, piestä
3) vokaalivartalo on useampi- kuin kaksitavuinen ja päättyy e:hen, esim.
alene+e : alet+koon; vaieta, huveta, pimetä
tuomitse+e : tuomit+koon; valita, keritä, havaita
naureskele+e : naureskel+koon; autoilla, laulella
helise+e : helis+köön; vapista, kutista, supista
rankaise+e : rangais+koon; hutaista, vetäistä
Konsonanttivartaloon perustuvat seuraavat verbinmuodot:
- Aktiivin potentiaalin preesensmuodot, esim. men+ne+n, tul+le+e, sur+re+mme, juos+se+tte.
- Imperatiivin preesensin yks. 3. persoonan ja monikon muodot, esim. tul+koon, tul+kaa, tul+koot.
- Passiivimuodot, esim. tul+laan, juos+taisiin, vatkat+taneen.
- Ensimmäisen ja toisen infinitiivin muodot, esim. tul+la, tul+lessa, juos+ta, men+nen.
- Toisen partisiipin muodot, esim. tul+lut, tul+tuaan, juos+tu, huoman+nut, valin+neista.
Konsonanttivartaloiden yleisyys
Konsonanttivartalot ovat olleet ennen nykyistä yleisempiä. Vanhasta kirjallisuudesta ja nykyisestä yleiskielestäkin tapaa esim. seuraavanlaisia konsonanttivartaloisia muotoja: yösydännä, nuorra miessä, lassa – lasna (lapsena); joutessa, jouten (joutaa), taiten (taitaa), tieten, tietty, tiettävä (tietää), tuttu, tuttava (tuntea).
Konsonanttivartaloiden vähenemiseen vaikuttaa pyrkimys yhtenäisempään paradigmaan sekä sijamuotojen yhtenäisyyteen.
.
Mai sus am menționat că din cuvinte simple se nasc cuvinte compuse prin două metode, derivarea – johtaminen și combinarea, unirea – yhdistăminen. Despre astea la capitolul Yhdyssana – cuvânt compus – generalități
Johtaminen
.
Johtamisessa muodostetaan uusia itsenäisiä sanoja eli johdoksia siten, että liitetään johtimia toiseen sanaan tai vartaloon. Esim.
Johdin on sidonnainen morfeemi, jonka avulla muodostetaan uusi sanavartalo. Johdettu ilmaus on johdos. Kantasana on se sana, josta uusi sana on johtimen avulla muodostettu. Kantasana voi olla perussana, yhdyssana tai johdos. Kanta on se sanan osa, joka jää jäljelle, kun päätteet, tunnukset ja johtimet on erotettu. Kanta viittaa kantasanaan. (Joskus kannan merkitys on tuntematon, esim. hytty+nen.)
Suomen kielelle on ominaista se, että johtimia voi samassa sananmuodossa olla useitakin peräkkäin. Seuraavassa esimerkissä on jopa kuusi johdinta peräkkäin:
järje+st+el+mä+llis+tä+minen
Johdinten produktiivisuus eli tuottavuus vaihtelee. Hyvin produktiivisia ovat sellaiset johtimet, jotka voidaan liittää moniin kantoihin. Tällaisia ovat esim. –minen ja –jA, jotka voidaan liittää lähes jokaisen suomen verbin perään. Epäproduktiivisia puolestaan ovat sellaiset johtimet, jotka rajoittuvat vain harvoihin sanoihin; esim. saa+lis, vailli+nki, poti+las.
Yhdistäminen
.
Toinen tärkeä sananmuodostuskeino on sanojen yhdistäminen yhdyssanoiksi. Useimmat yhdyssanat sisältävät kaksi osaa, joista ensimmäinen määrittää toista. Tällaisen yhdyssanan alkuosaa sanotaan määriteosaksi (esim. kirja+kauppa) ja jälkiosaa perusosaksi (esim. kirja+kauppa). Myös useammasta osasta koostuvat yhdyssanat jäsentyvät tavallisesti hierarkkisesti kaksiosaisiksi, esim.
yli/oppilas//tutkinto///lauta/kunta → yliopilastutkintolautakunta (vezi pe blog și regula de cinci)
On kuitenkin myös sellaisia yhdyssanoja, joiden osista kumpikaan ei määritä toista, vaan osat ovat rinnasteiset. Oikeinkirjoituksessa yhdysosien välissä käytetään tällöin yhdysmerkkiä, esim.
suomalais-ruotsalainen, kanttori-urkuri
.
Introdus / lisätty 2.10.2010
Actualizat / päivitetty 25.1.2011
Actualizat / päivitetty 23.2.2011
Actualizat / päivitetty 10.3.2015
Actualizat / päivitetty 25.10.2015
Actualizat / päivitetty 3.4.2017
.
Blogulblog's Blog 