Blogulblog's Blog

Sanojen johtaminen – derivarea cuvintelor

Sanojen johtaminen – derivarea cuvintelor

.

Sana, uusi sana

.

La pagina Sanan rakenne avem introducerea în marele capitol al formării cuvintelor finlandeze de unde aflăm că din cuvinte vechi, deja existente, se crează cuvinte noi prin câteva procedee:

  • prin asociere simplă – sanaliitto
  • prin unire – yhdyssana
  • prin derivare – johtaminen, adică problema de care ne ocupăm în prezenta pagină.

.

Sanarakenne ja sananmuodostus

Raija Lehtinen: Johtaminen on suomen kielen keskeisiä sananmuodostuskeinoja, johon muun muassa ulkomaalaiset suomen kielen oppijat kiinnittävät huomiota. Johdonmukaisimmillaankaan johtaminen ei ole silti aina kovin helppoa. Jotkin johdokset ja johdostyypit tuntuvat sopivan kielitajuumme paremmin kuin toiset. Kielikello 4/2009

Morfeme derivative

Morfemele derivative sunt acelea care contribuie la formarea cuvintelor derivate. Ele se pot atașa unei rădăcini atât ca prefixe cât și ca sufixe. Spre deosebire de morfemele flexionare, sufixele derivative nu pot fi decât accentuate sau neaccentuate, iar prefixele derivative pot fi doar neaccentuate. Morfeme derivative asilabice (deci neaccentuabile) nu există, nici ca prefixe, nici ca sufixe.

Afixe derivative multiple. În afară de cazurile expuse anterior există și cuvinte formate prin derivare succesivă, din două sau trei sufixe derivative. Din analiza acestor situații rezultă că întotdeauna dintre două sau trei sufixe atașate cel mult unul este neaccentuat.

Regulile de mai sus stabilite pentru limba română se pot aplica, în mare măsură și la derivarea cuvintelor finlandeze.

.

Sanojen johtaminen tarkoittaa uusien sanojen luomista olemassa olevien sanojen pohjalta johdinten avulla. Johtamisen tuloksena syntynyttä sanaa kutsutaan johdokseksi. Johtaminen voi olla joko kielen luonnollista kehitystä tai määrätietoista kielenhuoltoa.

.

Sanojen johtamisen ja taivuttamisen välinen raja on jossain määrin liukuva; aina ei ole selvää onko kyse eri sanoista vai saman sanan eri taivutusmuodoista. Esimerkiksi substantiivi johtaminen on johdos verbistä johtaa, mutta se on myös kyseisen verbin neljännen infinitiivin nominatiivimuoto.

.

Suomen kielelle on ominaista johdosten runsaslukuisuus; suomen kielessä on noin 200 johdinta. Suomen kielessä on myös paljon johdoksista edelleen johdettuja sanoja. Näin voi muodostua pitkiäkin johdosketjuja (esimerkiksi kauppa > kaupallinen > kaupallistua > kaupallistuminen).

.

Ison suomen kieliopin johdostyypit

.

Iso suomen kielioppi erittelee yhdeksän pääjohdostyyppiä muodollisin kriteerein. Yhteen kategoriaan voi kuulua useita eri johtimia.

Nominit:

  • Substantiivista adjektiivi (esim. nisä → nisäkäs)
  • Adjektiivista adverbiaali (esim. kaunis → kauniisti)
  • Lokatiivi eli paikkajohdos(esim. kirja → kirjasto)
  • Näkökulmaa ilmaisevat johdokset (esim. tyttö → tyttönen, tyhjä → tyhjähkö)
  • Kollektiivijohdokset: lisäävät tarkoitteiden lukumäärää ja kiinnittävät huomion ryhmään kokonaisuutena (esim. saari → saaristo)

 

Verbit:

  • Verbistä substantiivi (esim. hypätä → hyppy)
  • Muuntelujohdokset koskevat verbin aspektia. Niillä voidaan muunnella siis verbin ilmaiseman tapahtuman jatkuvuutta, toistuvuutta tai hetkellisyyttä (esim. hypätä → hyppiä → hypähtää → hypähdellä)
  • Muuttamisjohdokset luovat tilaa tekijälle tai teon aiheuttajalle. Yleisimmin ne ovat 1. infinitiivejä (esim. kuori → kuoria)
  • Muuttumisjohdokset keskittyvät muutokseen. Pääte on -tUA (= -tua/-tyä) (esim. yhdistää → yhdistyä)

.

Viimeisin sanapari havainnollistaa hyvin myös muuttamisjohdinten merkitystä; yhdistää sisältää ajatuksen aktiivisesta toimijasta (teon aiheuttajasta) joka yhdistää kaksi asiaa toisiinsa, yhdistyä taasen siltä, että kaksi asiaa yhdistyvät itsestään eikä tarvitse ottaa niinkään kantaa siihen mikä sen on aiheuttanut.

Vrt. X yhdistää Y:n Z:aan / Y ja Z yhdistyvät

.

► johtaminen ● derivare (proces) ■ avledning

Johtaminen eli derivaatio on tapa muodostaa sanoja toisista sanoista: sanan kantavartaloon liittyy johdin ja näin syntyy kannasta eroava sana, esim. kana + la > kanalalaula + ele > laulele- (→ § 155).

.

► johdos ● derivat (rezultat) ■ avledning

Johdos on nimitys johtamalla syntyneelle sanalle, joka koostuu sanavartalosta ja johtimesta tai johtimista. Johdoksia on erityisesti verbeissä (kunnostautua), substantiiveissa (kanala) ja adjektiiveissa (pienehkö) mutta myös adverbeissa (selvästi). Johdos voi olla samaa tai eri sanaluokkaa kuin kantasanansa. (» § 155.)

.

johdin33*F

  1. sähk. sähkövirran johtamiseen tarkoitettu kappale (tav. yksi- t. useampisäikeinen metallilanka); vrt.johtoAlumiinijohdin, kuparijohdin.
  2. anat. eräiden tiehyiden nimityksissä. Munan-, virtsanjohdin. Siemenjohdin.
  3. kiel. kielenaines jolla sanasta muodostetaan uusi sana. Tekijännimijohdin -ja, -jä.

.

johdin ● afix de derivare (instrument) ■ avledningsändelse; derivationsaffix

Să ne înțelegem!  Johdin este afixul cu ajutorul căruia se formează cuvântul derivat iar johdos este cuvântul rezultat după derivare.

  • johdos ● derivat ■ avledning
  • johdin kielenaines jolla sanasta muodostetaan uusi sana. Tekijännimijohdin -ja, -jä.
  • johdin, johdin[aines], johdannainen afix [la derivarea cuvintelor] ■ 2 (kiel) avledningsändelse; derivationsaffix
  • nominijohdokset: substantiivijohdokst, verbikantaiset substantiivijohdokset, adjektiivijohdokset
  • verbijohdokdet
  • adverbijohdokset ja muut päätteelliset adverbit

.

§ 145 Sanojen rakentumisesta: perussana ja kompleksinen sana

Sanarakenteella tarkoitetaan sanojen sisäistä morfologista rakennetta, jota tässä luvussa käsitellään lekseemien ja niitä edustavien sanavartaloiden osalta (taivutusmuotojen morfotaksista » § 78, 105). Lekseemit ovat sanavartalonsa morfologisen rakenteen nojalla jaettavissa perussanoihin ja kompleksisiin sanoihin (» asetelma 69). Perussana on vartaloltaan yksimorfeeminen, jakamaton lekseemi. Kompleksisen sanan vartalo taas sisältää useita morfeemeja; tällaisia ovat johdokset (» § 173–) ja yhdyssanat (» § 398–). Kompleksiset sanat ovat rakenteellisesti motivoituneita; niillä on sisäinen rakenne, ja niiden merkitys on yleensä johdettavissa niiden rakenneosien merkityksistä.

Asetelma 69: Lekseemien rakennetyypit

Perussanoja

Kompleksisia sanoja

Johdoksia

Yhdyssanoja

syy syy-tön syy-pää
kala kala-isa, kala-sta-a kala-keitto, kalan-kasvatus
vuoro vuoro-tel-la vuoro-kausi, hyppy-vuoro
tiukka tiuka-hko, tiukk-uus tiukka-pipo
yksi yksi-ttäin, yhte-ys yksi-silmäinen, yksi-puolistua
pestä pes-u, pese-ttä-ä aivo-pestä

.

Johdoksen sisäinen rakenne muistuttaa taivutusmuodon rakennetta: molemmat ovat sanavartalon ja sidonnais(t)en morfeemi(e)n yhtymiä (joista » § 61). Yhdyssanan rakenne taas monesti muistuttaa useasanaisen lausekkeen rakennetta. Sanan sisäiset morfeeminrajat ovat joskus selviä, joskus vähemmän selviä. Näin ollen myös rajat sanojen rakennetyyppien, etenkin perussanojen ja johdosten, välillä ovat liukuvia (» § 149).

.

§ 146 Sananmuodostuksen periaatteita, johtaminen ja yhdistäminen

Sananmuodostus tarkoittaa niitä yleisperiaatteita, joiden mukaan lekseemit rakentuvat ja uusia on mahdollista muodostaa. Yleensä uusia sanoja syntyy kielessä jo olemassa olevien leksikaalisten ainesten pohjalta. Tärkeimmät sananmuodostuskeinot ovat johtaminen eli derivaatio ja yhdistäminen eli kompositio. Johtamiseen kuuluu lisäksi sanojen muodostus johdostyypin edustaman morfologisen muotin (» § 148) pohjalta siten, ettei lähtökohtana ole lekseemiä vaan esim. jokin deskriptiivinen vartaloaines: kitk-utta-a, vemp-ula.

Johdokset ja yhdyssanat ovat avoimia, karttuvia luokkia. Yhdyssanoja ja johdoksia onkin monin verroin perussanoihin verrattuna. Sanakirjojen hakusanoista on yhdyssanoja tavallisesti n. 60–70 %, johdoksia n. 20–30 % ja perussanoja n. 10–15 %. Toisaalta perussanat ovat käytössä keskimäärin yleisempiä kuin kompleksiset sanat.

Uuden sanan muodostuksessa sana saa lisää morfeemeja: johtamisessa sanavartaloon liittyy johdin tai johtimia, yhdistämisessä kaksi tai useampi sana yhtyy yhdeksi sanaksi. Harvinaisempaa on jonkin ainesosan poistaminen sanasta; näin toimivat mm. takaperoisjohto ja muu lyhentävä sananmuodostus (» § 167168). Kaikkea sananmuodostusta yhdistää se, että sen tuottama sanasto on tavalla tai toisella muun sanaston motivoimaa.

Spontaanin sananmuodostuksen ohella esiintyy selvemmin tietoista, tarkoituksellista muodostusta, jossa muodostetaan esim. termi johonkin syntyneeseen tarpeeseen. Tätä tietä muodostetut, ns. oppitekoiset sanat ovat merkitykseltään vakiintuneita jo syntyessään (oppitekoiset johdokset » § 165).

Sananmuodostus käsitetään yleensä suuntaiseksi prosessiksi. Toisaalta sitä edustavat staattisena ilmiönä sanojen rakenteellis-morfologiset yhtäläisyydet ja säännönmukaisuudet. Tärkeä vaikuttava ilmiö on analogia; sanasto perustuu paljossa malleihin ja niihin pohjautuviin yleistyksiin. Väljemmin ottaen sananmuodostus onkin sovittamista ja mukautumista kielessä jo oleviin sanojen rakennemalleihin, sanahahmoihin ja muotteihin (» § 147148). Sananmuodostus voidaan näin nähdä osana sanastoa koskevaa ja tuottavaa laajempaa yhdenmukaisuusperiaatetta.

Sananmuodostus on sanaston selvästi yleisin karttumistapa. Muita tapoja ovat lainautuminen sekä uusien perussanojen synty motivoitumatta olemassaolevasta sanastosta mitenkään – jälkimmäinen on kuitenkin aivan marginaalista. Uusia perussanoja syntyy myös kompleksisten sanojen, varsinkin johdosten, leksikaalistuessa, kun niiden sisäiset morfeeminrajat hämärtyvät (» § 166).

Lainasanat mukautuvat tai mukautetaan yleensä saajakieleen sekä fonologisesti että sanahahmoltaan (» § 150153). Uusia sanoja voidaan myös muodostaa omista rakenneaineksista vieraskielisen mallisanan mukaisesti (käännöslaina), tai omaperäisen sanan merkitys voi muuttua vieraskielisen vastineensa vaikutuksesta (merkityslaina).

.

§ 149 Johdosmaisuuden jatkumo ja esimerkkejä

Johdokselle on tyypillistä johtimen ja leksikaalisen kantavartalon erottuminen toisistaan sekä merkitysyhteys kantasanaan (» § 155157). Samanhahmoisissa sanoissa kuitenkin sanansisäisten morfeeminrajojen selvyys, kantasanan läpinäkyvyys ja ylipäätään käsitys kantasanan olemassaolosta voi vaihdella. Tästä johdosmaisuuden jatkumosta johdoksen ja perussanan välillä voidaan erottaa seuraavanlaisia asteita (esimerkkejä kuvioissa 3 ja 4):

  1. Selvä johdos: pääteaines (johdin) erottuu vartalosta; kantasana on lekseemi; johtimella on erotettava merkitystehtävä; johdoksen merkityssuhde kantasanaan on odotuksenmukainen eli samanlainen kuin useimmilla muilla samanjohtimisilla sanoilla.
  2. Hämärä tai mahdollinen johdos: merkitysyhteys kantasanaan ei ole ilmeinen tai odotuksenmukainen;  tai kantasana edustaa vähemmän keskeistä, ei koko kieliyhteisön tuntemaa sanastoa; tai kantasanana ei ole lekseemi, vaan leksikaalinen morfeemi, joka esiintyy vain vartalona; tai kantavartalo on kokenut morfofonologisia muutoksia, jotka loitontavat sitä kyseisen lekseemin tyypillisestä asusta; tai sanalla ei ole kantasanaa, mutta kylläkin merkitykseltään läheinen samavartaloinen korrelaatti tai korrelaatteja (» § 160).
  3. Ei johdos: ei kantasanaa eikä merkitykseltään yhteenkuuluvia korrelaatteja.

Suffiksiaineksen erottumisen lisäksi johdoksen ja perussanan eronteossa vaikuttavat lekseemin vokaalivartalon loppuvokaali ja tavuluku. Historiallisesti perussanoiksi katsotaan kaksitavuiset a‑ä- ja e-loppuiset vartalot. Johtimena eivät (yleensä) esiinnykään vokaalit a,ä tai e sellaisenaan, mutta kylläkin i sekä labiaalivokaalit oöu ja y, samoin pitkät vokaaliteeuu ja yy. Vokaalivartalon monitavuisuus, vartalonlopun pitkävokaalisuus ja kaksitavuinen konsonanttivartalo ovat usein merkki sanan johdos- tai lainaperäisyydestä.

Kuvioissa 3 ja 4 esitellään joitain keskeisiä sanahahmoja niiden johdosmaisuuden kannalta. Esimerkiksi vartaloltaan kaksitavuisissa O- ja U-loppuisissa tai kolmitavuisissa nA– ja vA-loppuisissa nomineissa (» kuvio 3) on tässä suhteessa eriasteisia sanoja. Nomineissa yksinäisvokaalit O ja U esiintyvät selvänä johtimena lähinnä vain verbikantaisten substantiivien (esim. ottopääsy) ja affektisten substantiivijohdosten (jänö) muodostimina. Lisäksi ryhmissä on sanoja, joilla kyllä voi olla kantasana (lehto < lehtikelpo < kelpaa-silmusilmä) tai korrelaatti (talo – talasvirkku – virkeä), mutta joiden johdosmaisuus ei ole nykykielen kannalta yhtä selvää (hämärät tai mahdolliset johdokset). Yksittäisten sanojen sijoittumisessa jatkumon tiettyyn kohtaan on tulkinnan varaakin. Johdosmaisuuden jatkumoa vastaa diakroniassa leksikaalistumiskehitys, jossa johdos vähitellen muuttuu yksimorfeemiseksi sanaksi (» § 166).

Kuvio 3: Nominien johdosmaisuuden jatkumo

Nominien johtaminen

.

Kuvio 4: Verbien johdosmaisuuden jatkumo

Verbien johtaminen

.

Johto-opin käsitteitä

Johtaminen, johdos ja johdin

.

§ 155 Johtamisen periaatteista yleisesti

Johtaminen eli derivaatio tarkoittaa lekseemien muodostamista tai muodostumista johtimien avulla. Johtamista motivoi esim. uuden nimityksen tarve tai sanan syntaktisen käyttöyhteyden vaatimukset. Lähtökohtana on yleensä jokin toinen lekseemi: kantasana (» § 157), konkreettisesti sen sanavartalo, johon johdin liittyy. Kantasanana voi toimia niin perussana, johdos kuin yhdyssanakin. Johtaminen on tavallisempaa omaperäisistä kuin lainasanoista. Johtamista tapahtuu myös ilman varsinaista kantasanaa, esim. deskriptiivisistä äännejonoista (» § 154). (Johtamisen ja taivutuksen rajaamisesta » § 61.)

Johdettu sana on yleensä morfologisesti kompleksisempi ja fonologisesti raskaampi kuin kantasanansa. Sananjohto on prosessina rekursiivinen; johdokset voivat toimia edelleen uusien johdosten kantasanoina, jolloin muodostuu johtoketjuja:

sana > sanasto > sanastollinen
kolista > kolistaa > kolistella > kolistelu
monipuolinen > monipuolistaa > monipuolistua > monipuolistuminen

Johdos koostuu sanavartalosta ja yhdestä tai useammasta johtimesta. Johdoksissa on eri sanaluokkien sanoja: substantiivi-, adjektiivi-, verbi- ja adverbijohdoksia. Sen sijaan pronomineissa, numeraaleissa ja partikkeleissa ei juuri ole johdoksia. Johdos voi olla samaa tai eri sanaluokkaa kuin kantasanansa. Johdoksen merkitys perustuu yleensä sen kantasanan merkitykseen kyseiselle johdostyypille ominaisella tavalla.

kana-la, jakel-u, vet-o, taju-ttom-uus, heiko-hko, lika-inen, vedä-ttä‑, kunno-sta-utu‑, vahva-sti

Johdoksen ja johtamattoman perussanan ero ei ole jyrkkä. Leksikaalistumisen myötä sana voi muuttua johdoksesta perussanaksi, kun vartalon ja johtimen raja vähitellen katoaa; moni sana on tässä välimaastossa (» § 149166). Sana, joka on historiallisesti johdos, ei siis nykykielessä välttämättä hahmotu sellaiseksi.

Johdoksen ja yhdyssanan raja on tietyiltä kohdin epätarkka. Esimerkiksi ainekset -lainen-moinen ja -läntä voidaan lukea johtimiin, mutta toisaalta ne liittyvät sanan genetiivimuotoon eivätkä mukaudu vokaalisointuun ja ovat sikäli enemmänkin yhdysosan kaltaisia. Yhdysosamaisia ovat myös johtimet ‑mAinen (» § 280) ja ‑lAinen (» § 190), jotka liittyvät kantasanan nominatiivimuotoon eivätkä taivutusvartaloon, esim. kidemäinennivelmäinen, eläkeläinennurmeslainen; lisäksi -mAinen osallistuu ellipsiin yhdysosan tavoin (» § 437 esimerkki c).

Huom. Tässä kieliopissa johtamista ja kantasanasuhteita (» § 157–) käsitellään ensi sijassa synkronisena ilmiönä. Tavoitteena on osoittaa nykykielessä vallitsevia, sen puhujalle havaittavia sanojen välisiä yhteyksiä. Näitä johdoksella  voi olla niin kantasanaan kuin korrelaatteihinkin (» § 160). Johtoprosessin suuntaa kuvataan nuolenkärjellä, esim.  pulma > pulmallinenjuoda >juottaa, muunlaisen sananmuodostuksen kuin tyypillisen johtamisen suuntaa taas nuolella, esim. ärsyttää → ärsy (» § 168), tosikko → vakavikko (» § 161). Sanojen väliset motivaatiosuhteet eivät kuitenkaan ole kielitajussa välttämättä yksisuuntaisia tai yksiselitteisiä (Räisänen 1979: 168; Koski 1982: 63). Esimerkiksi sellaisissa lainasanapareissa kuin lakka – lakata tai maali – maalata ei johtosuhteen suunta ole selvä eikä edes se, onko historiallisesti kyse johtosuhteesta (Kulonen 1996: 28). Jos johtosuhde on epäselvä tai sanojen välillä on korrelaatiosuhde, niiden yhteyttä osoitetaan tässä kieliopissa ajatusviivalla tai merkinnällä ”vrt.”, esim. solmia – solmurapista (vrt. rapea).

.

§ 156 Johdin ja yhdysjohdin

Johdin on suffiksi, joka kiinnittyy sanavartaloon ja muodostaa sen kanssa uuden lekseemin. Johtimia on suomessa enemmän kuin taivutustunnuksia, kaikkiaan toistasataa. Sananmuodossa johtimet sijoittuvat taivutuspäätteiden edelle:

kana-la-ssa, vapa-ut-ta, männ-ikö-istä, jauho-ta-n, pidä-ttäydy-ttiin

Yksittäinen johdin muodostaa yleensä yhden tietyn sanaluokan sanoja. Substantiivinjohtimet ja adjektiivinjohtimet  tuottavat substantiiveja ja adjektiiveja, jotkin johtimet näitä molempiakin, verbinjohtimet verbejä ja adverbinjohtimet  adverbeja (sekä jossain määrin myös adpositioita ja partikkeleita; » § 371). Sanat, joilla on sama vartalonloppuinen johdinaines, edustavat samaa morfologista johdostyyppiä (» § 163).

Johtimet ovat syntaktis-semanttisten vaikutustensa perusteella jaettavissa kolmeen tyyppiin:

  • kantasanan sanaluokkaa muuttavat johtimet, esim. pilku-llinenpah-uusteke-minen,keng-ittänopea-sti
  • kantasanan valenssia tai tarkoitteiden alaa muuttavat, mutta sanaluokkaa muuttamattomat johtimet, esim. paisu-tta-apese-ytykana-la
  • kantasanan merkitystä modifioivat sanaluokkaa muuttamattomat johtimet, esim. lepä-il-lä : lepä-ilesit-ais-ta : sit-aisekirja-nensuure-hko.

Monet johtimet pystyvät liittymään sekä nomini- että verbikantaan tai sekä substantiivi- että adjektiivikantaan. Tällöin johdin on osassa käyttöyhteyksiään sanaluokkaa muuttava, osassa ei:

N > V jauho-tta- vrt. V > V jauha-tta-
N > V loma-ile- vrt. V > V lepä-ile-
N > A kulta-inen vrt. A > A pikku-inen

Johtimilla voi olla äänteellisiä variantteja, joiden jakauma määräytyy esiintymisympäristöstä: esim. vokaalisointu variantit  (-ahta- ~ -ähtä-) tai vokaali- ja konsonanttivartaloihin kiinnittyvät variantit (syö-ttä ~ pääs-). Joillain johtimilla on myös sellaisia variantteja, jotka eroavat toisistaan alkufoneemeiltaan, esim. ‑Uri ~ ‑ri‑UUs ~ ‑Us-ele- ~ -ile-‑istA- ~ ‑stA-‑ittAin ~‑ttAin. Tällöin ei ole itsestään selvää, edustavatko variantit samaa johdinta vai katsotaanko ne eri johtimiksi.

Fonologiselta rakenteeltaan johtimet muistuttavat taivutuspäätteitä (» § 58). Johtimet kuitenkin sisältävät keskimäärin enemmän foneemeja kuin taivutusainekset. Lyhimmillään johdinkin voi olla yksifoneeminen: vokaali tai konsonantti s, jolla johtimena tosin on aina myös useampifoneeminen allomorfi (‑s : ‑kse- tai ‑s : ‑nte-).

Johdos voi sisältää yhden tai useampia johtimia. Peräkkäisistä johtimista on joskus muodostunut yhdysjohdin. Se on kiteytynyt nippumorfeemi, jonka osilla ei ole selvää omaa merkitystehtävää, kuten adjektiivinjohdin ‑AhtAvA (jup-ahtava) tai verbinjohdin ‑ttele-sellaisissa verbeissä kuin aja-ttele- tai sinu-ttele-. Yhdysjohtimen alkuosana voi olla myös muu fonologinen aines kuin nykykielen johdin, esim. llinen (maa-llinen), skele- (pure-skele-),istA- (myk-istä-).  Johtimia, joissa sama tai samatehtäväinen johdinaines kertautuu, kutsutaan pleonastisiksi.

.

Kantasana, kantavartalo ja kanta

§ 157 Termien selvennystä

Kantasanalla tarkoitetaan sitä lekseemiä, josta johdos on muodostettu ja jonka vartalo on osa johdoksen vartaloa, esim. sana-sto < sanahak-u < hakeavuorenvarma-sti <vuorenvarma. Johdoksen ja kantasanan välillä on paitsi muodon yleensä myös merkitysyhteys. Joskus kantasanaksi voidaan käsittää kaksisanainen lausekekin, esim.hyväkäytöksinen < hyvä käytöskaksikerroksinen < kaksi kerrosta.

Kantasanan sanaluokan perusteella johdoksia nimitetään verbikantaisiksi (deverbaalisiksi), nominikantaisiksi (denominaalisiksi) ja adverbikantaisiksi, nominikantaisia edelleen substantiivikantaisiksi ja adjektiivikantaisiksi. Varsinkin verbinjohtimet liittyvät usein niin verbi- kuin nominikantaankin (» § 305), nomininjohtimet yleensä vain jompaankumpaan näistä. Vain harvoin johdosten kantasanoina esiintyy numeraaleja, pronomineja tai partikkeleita.

Kantasana edustuu johdoksessa sanavartalona. Tämä on johdoksen kantavartalo: vartaloaines, joka jää jäljelle kun johdin tai johtimet poistetaan. Tavallisimmin kantavartalona on vokaalivartalo (joko heikko- tai vahva-asteinen;  » § 55 – 56). Kantasana on luonteeltaan leksikaalinen käsite ja kantavartalo morfologinen. Molemmat perustuvat sanojen väliseen rakenteelliseen yhteyteen, ja niiden yhteisnimityksenä on kanta.

Sanasta, joka synkronisesti katsotaan johdokseksi, on erotettavissa kantavartalo ja johdinaines. Kun kantavartalo edustaa lekseemiä ja sanavartalon, johtimen ja johdoksen merkityssuhde on samanlainen kuin kyseisessä johdostyypissä tavallisesti, johdos on morfologisesti ja semanttisesti läpinäkyvä. Kantasanallisuus ja kantasanattomuus eivät kuitenkaan ole ehdottomia asioita: johdoksen läpinäkyvyys on asteilmiö (» § 149 kuviot 3ja 4), ja eri ihmiset assosioivat sanoja toisiinsa eri tavoin.

Kantana voi olla myös lekseemiä edustamaton, mutta korrelaattisanojen (» § 160) perusteella leksikaaliseksi tajuttava vartalo, esim. muina-inen (vrt. muinoin), retko-tta- (vrt.retk-ahta-). Tällaisilla johdoksilla on morfologinen kanta(vartalo) muttei kantasanaa eli lekseemikantaa.

Johtamista ilman kantasanaa esiintyy varsinkin deskriptiivisanojen muodostuksessa (» § 154).

Huom. Tässä kieliopissa kantasanaksi ei katsota sanaa, josta johdoksen voi kyllä mieltää motivoituvan mutta joka ei fonologisen tai morfologisen asunsa puolesta sovi johdoksen kantasanaksi. Esimerkiksi seuraavissa tapauksissa Us-johdoksen lähtökohtana oleva verbi on sen korrelaatti, ei kantasana, esim. annostus ← annostella  (vrt. ponnistus  < ponnistaa) (» § 234 huom.), rukous ← rukoilla (vrt. kokous < koota). Johtosuhde saattaa myös semanttiselta kannalta hahmottua toisensuuntaiseksi (esim. palautua ← palauttaa,  kahlita ← kahle) kuin morfologisesti (palautua  >palauttaakahlita > kahle).

.

§ 158 Monitulkintaisuutta kannan ja johtimen erottamisessa

Jos johdos sisältää johdinyhtymän, kannaksi voidaan tulkita joko välitön kanta, joka jää jäljelle kun johdinyhtymän viimeinen johdin poistetaan, tai perimmäinen kanta, joka jää kun kaikki johtimet poistetaan, taikka niiden väliin jäävä kanta. On käyttöyhteys- ja sanakohtaista, mistä kantasanavaihtoehdosta johdoksen kulloinkin mielletään motivoituvan.

erottua < erottaa ~ erota ~ ero
huonontua < huonontaa ~ huonota ~ huono
puristumattomuus < puristumaton ~ puristua ~ puristaa

Joskus ei välittömäksi kannaksi hahmottuvaa sanaa ole olemassa, vaikka se periaatteessa olisikin mahdollinen. Tällöin kantasana sijaitsee kauempana johtoketjussa, ja johdoksen muodostus on saanut mallinsa jostain rinnakkaisesta johtoketjusta (» § 161).

suudella < *suutaa < suu vrt. säädellä < säätää < sää
sinutella < *sinuttaa < sinä vrt. sauhutella < sauhuttaa < sauhu
tilaisuus < *tilainen < tila vrt. kalaisuus < kalainen < kala
kasvillisuus < ?kasvillinen < kasvi vrt. muodollisuus < muodollinen < muoto

Yleinen kantasanan kaksitulkintaisuustapaus on se, että johdos on muodollisin kriteerein tulkittavissa sekä verbi- että nominikantaiseksi. Käyttöyhteydessä toinen vaihtoehdoista voi nousta toista korosteisemmaksi.

inhottaa < inho ~ inhota | kaventua < kaventaa ~ kapea | jäätyä < jää ~ jäätää | likaantua < lika ~ liata | laivuri < laiva ~ laivata

.

Aici ar fi locul unui mic rezumat.

.

  1. Perussanat eli omaperäiset sanat

Suomen kielen omaperäisyys tekee myös sanastosta omanlaisensa. Peruspiirteiltään suomen sanat eivät muistuta useinkaan yhtään vieraiden kielten sanoja, mutta toisaalta suomessa on myös nykyään paljon lainasanoja, jotka on hyvin suoraviivaisesti vain mukautettu suomen kielen äännejärjestelmään.

Kantauralista säilyneitä vanhoja ja alkuperäisiä sanoja ovat muun muassa seuraavat suomen sanat:

kuu, päivä, kala, muna, pesä, koivu, kuusi (puu), metsä, sieni, tuomi, putki, puu, vesi, lumi, tuli, kieli, luu, maksa, silmä, käsi, syli, elää, imeä, kantaa, mennä, nuolla, pelätä, purra, tulla, tuntea, ovi, ase, jousi, jänne, nuoli, suksi, soutaa, äimä (neula), nimi, myydä, anoppi, appi, emä (äiti), käly, miniä, setä, vävy, veli, me, se, te, kaksi, viisi, ala, ylä-, pitkä, seitsemän.

Sanat ovat kielen perusanaston sanoja: luontoon liittyviä sanoja, ruumiinosien nimiä, inhimillisiä perustoimintoja ilmaisevia verbejä ja sukulaisuutta ilmaisevia sanoja.

– näitä sanoja on jäljellä sanastossamme muutama tuhat

– uusia perussanoja ei enää synny

– perussanat ovat syntyneet kielemme kehitysvaiheessa, sukukielet ovat vaikuttaneet niihin

– perussanat käsittelevät muinaissuomalaisten silloista elämää.

 .

  1. Merkityksen muuttumisesta johtuvat sanat

  • Vanha sana on saanut uuden merkityksen, koska vanhassa merkityksessä sitä ei enää käytetä esim.  käsittää, ymmärtää. Ne tarkoittivat ennen metsästyssaaliin käsittelyä ja saaliin ympäröimistä pyydystysvaiheessa.
  • Sanalla on kaksi tai useampaa merkitystä, siis ns. vanhempi ja uudempi merkitys esim. maali, imuri, levy

.

  1. Sanoja johdetaan

Sanojen johtaminen on erittäin yleinen sananmuodostuskeino suomen kielessä.

kantasana kanta johdin johdos
levy levy- -ke levyke
levy levy- -ttää levyttää
levyttää levyttä- -jä levyttäjä
onni onne- -ton onneton
lentää lennä- -ttää lennättää
lento lent- -ttäjä lenttäjä

 

Johdin on tuottoisa, jos sen avulla muodostettuja johdoksia on huomattavan paljon. Esim. -jA suomen kielessä (piirtäjä, leikkaaja, soittaja, myyjä). Muita johtimia: -kko, -lainen, -nen, -llinen, -uri, -minen, -mo, -mus

.

  1. Sanoja yhdistetään

Kaksi tai useampaa sanaa yhdistetään uudeksi yhdyssanaksi, joka merkitsee yleensä eri asiaa kuin sen osat yksinään.

 

määriteosa perusosa yhdyssana
rulla -luistin rullaluistin
henkilö -auto henkilöauto
jalka → jalan -kulkija jalankulkija

.

  1. Sanoja lainataan

Suuri osa lainoista on yleislainoja eli sanoja ei hyvin tunnista vierasperäisiksi, koska ne ovat niin mukautuneet suomen kieleen.

Sana lainataan yleensä silloin, kun sanan tarkoittamaa esinettä tai taitoa on ryhdytty käyttämään (maanviljelys, tavaroiden valmistaminen kulta, tina, rauta, kristinusko risti, pappi, sivistys ja koulutus koulu, tori, modernit laitteet ja asiat kahvi, auto).

Joskus uusi sana lainataan, vaikka käytössä on jo oma sana (esim. emä – sana korvattiin germaanisella äidillä).

Kielet lainaavat sanoja myös toisista kielistä ja ottavat ne omaan käyttöönsä. Yleistä tämä on erityisesti silloin, kun kielet ovat keskenään tekemisissä kieliyhteisöjen läheisyyden vuoksi.

Suomen kielen lainasanoissa erotetaan eri historiallisia kerrostumia. Vanhimmat suomen kielen lainasanat ovat indoeurooppalaisia, ajallisesti seuraava kerrostuma ovat balttilaislainat. Balttilaisten lainasanojen jälkeen kieleen tuli germaanisia lainasanoja, sitten varhaisia slaavilaisia lainoja. Myöhäisimpänä historiallisena lainasanakerrostumana pidetään ruotsin kielen kautta lainautuneita sanoja.

Taulukon aikajärjestys on vanhimmasta kerrostumasta nuorimpaan

Lainasanakerrostuma Esimerkkejä
☆ indoeurooppalaiset lainat aiva(n), arvo, jyvä, marras (kuollut), mehiläinen, mesi, omena, ora, orja, orpo, osa, ostaa, petkel, porsas, sarvi, sata, suka, suola, taarna (saraheinä), utare, varsa, vasa, vasara, viha.
☆ balttilaiset lainat ahdas, aina, aisa, ankerias, ansa, apila, hammas, hanhi, harja, harmaa, heimo, heinä, helle, herne, hilma, hirvi, härkä, härmä, kaima, kappale, karsina, karva, kauha, kaula, kela, keli, kelta, kinnas, kirves, kypärä, käärme, lahti, laiha, lauta, lohi, luhta, luuta, malka, meri, morsian, mäntä, märkä, napa, nepaa (serkku), niisi, ohdake, ohra, oinas, orsi, paimen, puuro, rako, rastas, ratas, reisi, reki, routa, salo, seinä, seitti, seiväs, seura, siemen, silta, sisar, talkoot, tapa, tarha, taulo, terva, torvi, tuhat, tuohi, tuulastaa, tyhjä, tytär, vaaja, vaha, vako, vielä, villa, virka, vuohi, vuota.
☆ germaaniset lainat aalto, ahjo, ainoa, airo, akana, arka, arki, arkki, armias, arpa, aura, autio, avio, hallita, hame, harras. haukka, hauta, hidas, huippu, huopa, hurskas, hypätä, häpeä, hätä, hävetä, ihra, ja, joulu, juhla, juusto, kadota, kallio, kaltainen, kammio, kampa, kana, kansa, kappa, kartano, kato, kattila, kauppa, kaura, keihäs, kello, kihla, kukkaro, kulta, kuningas, kunnia, kupari, kura, kynttilä, käydä, köyhä, laiha, laiva, lakki, lammas, lanka, lanta, lato, lattia, lautta, leipä, lukko, malja, mallas, mato, miekka, mitta, multa, murha, nahka, nasta, naula, nauta, neula, niittää, nuotta, paita, pallo, parta, pelto, pila, pino, porras, pullo, purje, pyhä, pöytä, raha, ranta, rapa, rauta, rengas, rikas, rima, ruhtinas, ruis, runo, ruoko, ruuhi, saippua, sakko, siima, sima, sukka, taika, taikina, tanko, tina, tunkio, tuomita, tupa, turska, turve, vaate, vainaja, vainio, valta, vanne, varas, varjo, vihkiä, vuokra, äiti.
☆ slaavilaiset lainat (vanhin kerros) ahrain, akkuna (ja ikkuna), apea, ies, kaatiot, kassa (tukka), kassara, katiska, kuoma, kuontalo, kutri, lavitsa, lotja, lusikka, läävä, muokata, määrätä, naatti, pakana, palttina, pappi, papu, pasma, piirakka, pilkki, pirtti, pätsi, raamattu, ravita, risti, ruoska, saapas, sirppi, suntio, säppi, sääli, talkkuna, taltta, tappara, tavara, tuska, tuuma (ajatus), urakka, vaino, vainu, vapaa, varpunen, veräjä, viitta, virsta, värttinä.
☆ slaavilaiset lainat (nuorempia lainoja) pohatta, pomo, porukka, rokuli, rosvo, sissi, toveri, voro
☆ ruotsalaiset lainat (kaikista lainasanoista 60% on ruotsalaisia) ankka, apina, harppu, hattu, helvetti, housut, hunaja, kakku, katu, kissa, leikki, laki, markka, tuoli, penkki, uuni, renki, synti, koulu, tunti.
☆ lappalaiset lainasanat sivakka, suopunki, tokka, tunturi, vaara, vuono, aapa, mursu, naali, pallas, piekana; ruska, kaamos, laavu, vuoka.

.

Englannin kielestä lainataan eniten sanoja. Lainat ovat joko sitaattilainoja eli ne kirjoitetaan sellaisenaan kuten lainanantajakielessä (curling, squash, chat) tai erityislainoja eli ne ovat muuttuneet hiukan suomalaisemmiksi (biologia, kamera, pankki, rokki, kahvi). Lainat voivat olla myös tarkkaan käännettyjä (credit card, football).

 

  1. Keksitään uusia sanoja

Sanoja kehitellään sepittämällä  esim. ulkomaisista malleista tai sanan merkityksestä. Näitä sanotaan uudissanoiksi. Esim. tutka, muovi, tiede, turhake, taide, kirjain, sivistys, mainos, jalkine, puhelin, haarukka, sähkö.

.

  1. Sanoja lyhennetään

Luonnonmukainen → luomu

Roskakori → roskis

Rehtori → reksi

.

Johtaminen1

.

Johtaminen

Vezi și Sanan rakenne

Johtaminen on yhdistämisen ohella toinen sananmuodostuksen keinoista. Johdettaessa eli derivoitaessa saadaan uusi sana liittämällä olemassa olevan kantasanan vartaloon johdin. Esim. kirjoitta- + ja → kirjoittaja, kala + sta (+a) → kalasta(a), aja- + el(e) + (la) → ajel(la).

Johdettua sanaa kutsutaan johdokseksi.

.

 

Johtamisen peruskäsitteitä

.

 

Johtamisessa muodostetaan kantasanasta uusi sana johtimen avulla. Johdin on suffiksi, jonka avulla sanavartalosta muodostetaan uusi sanavartalo. Johdettua sanaa kutsutaan johdokseksi. Suomessa johdin liittyy sanavartaloon ennen taivutuspäätteitä ja liitepartikkeleja, esim. osta+ja+lle+kin.


Kantasanat

Sitä sanaa, josta johdos on muodostettu johtimen avulla, kutsutaan kantasanaksi. Kantasana voi olla joko johtamaton tai johdettu. Kantasanan ja johdoksen välillä on johtosuhde (→). Esim.

onni   → onne+ton    → onne+ttom+uus

lentää → lennä+ttä+ä → lennä+t+in

heikko → heikke+ne+e → heike+n+tä+ä

Kun päätteet, tunnukset ja johtimet on erotettu, sanasta jää jäljelle kanta. Edeltävissä esimerkeissä kantoja ovat seuraavassa lihavalla merkityt osat: onne+ttom+uus, lennä+t+in, heike+n+tä+ä.

Kanta ei ole aina samannäköinen kuin kantasanan vartalo. Joskus kannan merkitys on tuntematon, esim. hytty+nen.

Johtamattomat ja yhdistämättömät kantasanat ovat perussanoja. Äskeisissä esimerkeissä niitä ovat onni, lentää ja heikko.

Perussanoista monet ovat ikivanhoja, eikä niiden syntyä voi selvittää. Kielen keskeinen sanasto säilyy parhaiten. Esimerkiksi suomen sanat päivä, appi; elää, kuolla kuuluvat kielen vanhimpaan tunnettuun kerrostumaan; ne näyttävät juontuvan kantauralista saakka.

On myös sellaisia perussanoja, jotka nykyisen levikkinsä perusteella näyttävät huomattavasti nuoremmilta.

Uusia perussanoja tulee kieleen myös lainattaessa. Esim. mesi, orpo, sata ovat vanhoja indoeurooppalaisia lainoja. Itämerensuomalaisiin kieliin on tullut sanoja myös balttilaiselta taholta, esim. meri, hammas, reisi, heimo. Erityisen runsaasti on omaksuttu germaanisia lainoja, esim. aalto, ranta, kehto, nauta, hallita. Myöhemmin suomeen on omaksuttu lainoja myös slaavilaiselta taholta, esim. pappi, risti, lusikka, ja ruotsista, esim. haavi, ranta, sakset, tuoli.

Sanojen alkuperän tutkimusta sanotaan etymologiaksi.

.

Johdin

Lăsând la o parte faptul că johdin este omonim pentru fir, conductor electric, în lingvistică înseamnă tot un conductor adică cel care conduce de la un cuvânt la alt cuvânt. Definiția de mai jos spune că este o particulă, un afix care se lipește la rădăcina unui cuvânt pentru a crea alt cuvânt cu sens mai apropiat sau complet diferit numit johdos – derivat.

.

Definiție: sanan vartaloon liittyvä affiksi, jonka avulla sanasta muodostetaan toinen sana

Explicație: Suomen kielessä johtimet ovat suffikseja, ja taivutetussa sanassa johdin on taivutuspäätteiden edellä. Johtimien avulla voidaan esimerkiksi muuttaa sanan merkitystä (paisua > paisut-TTA-a tai sanaluokkaa (kala > kala-STA-a, pilkku > pilku-LLINEN).

VISK2008 Johdin on sanavartaloon liittyvä itsenäisenä sanana esiintymätön kielenaines, jolla sanasta muodostetaan toinen sana. Taivutusmuotoisessa sanassa johdin on taivutuspäätteiden edellä, esim. suruttomalla, lauleskelen. (» § 156.)

Suomen kielen sanassa on usein monta osaa eli johdinta.

Johdin on liite, jonka avulla muodostetaan uusia sanoja, johdoksia. Johdin on liitettävä osa, affiksi, joka muuttaa sanan toiseksi sanaksi.

Esimerkiksi sanasta kirja muodostuu johtimen –sto avulla johdos kirjasto.

Johtimet eivät välttämättä muuta sanan sanaluokkaa, vaan esimerkiksi aspektia, esimerkiksi hypätä → hypähtää. (ahta-johtimella ilmaistaan yleensä tapahtuman hetkellisyyttä.)

.

Eräät johtimet ja johdostyypit ovat olleet erityisen suosittuja sanaston kartuttamisessa ja tietoisessa kehittämisessä 1800-luvulta lähtien. Tällaisia alkuperäisestä käytöstään selvästi yleistyneitä tai kirjakieleen tuossa vaiheessa murteista tulleita johtimia ovat esim. nomininjohtimet ‑in, ‑iO, ‑jAiset, ‑kAs, ‑kex, ‑lA,‑llinen, ‑(el)mA, ‑mO, ‑nnAinen, ‑(U)ri, ‑stO, ‑tAr, ‑Uex, ‑UU ja‑(U)Us sekä verbinjohtimet ‑ile-, ‑Oi-, ‑(is)tA- ja ‑UtU-.

.

Substantiivista (mikä-sanasta) voi tehdä adjektiivin (millainen-sanan) muun muassa johdin

  1. a) -inen
    ilo+inen = iloinen
    Hän on iloinen.
  2. b) -kas / -käs
    laatu+kas = laadukas
    Puhelin on laadukas.
  3. c) -llinen
    ystävä+llinen = ystävällinen
    Sinä olet aina ystävällinen.
  4. d) -ton / -tön
    työ + tön = työtön
    Hän on nyt työtön.

Johtimet ovat morfeemeja.

Esimerkkejä suomen kielen johtimista:

Tekijännimiä:

  • kas: asiakas, tulokas
  • ja/jä: tekijä, taiteilija

Paikkoja:

  • la: mummola, ruokala
  • mo: korjaamo, lataamo

Verbeistä nomineja:

  • te: tuloste, painate
  • n: jyrsin

Frekventatiivisia johtimia:

  • ele: haistella, kolistella
  • skele: pureskella

Momentaanisia johtimia:

  • ahta: naurahtaa
  • aise: puraista

Teettojohtimia:

  • tta: teettää, juottaa, ompeluttaa

.

Altfel spus: 

Nominijohdosten merkitysryhmiä

Paikkaa tarkoittavia sanoja on sepitetty 1800-luvulla runsaasti ikivanhan -lA-johtimen avulla, esim. huvila, kahvila, kauppala, kylpylä, ravintola, vankila. – Sama suffiksi on mukana myös henkilöä tarkoittavassa -lAinen-johtimessa, esim. Agricolan apulainen, pohjalainen, suomalainen.

Kollektiivisanoja (-(i)kkO, -(i)stO, –Ue) on ollut jo vanhan kirjasuomen kaudella, esim. mättäikkö, nelikko (yl. ‘vanha vetomitta, neljännestynnyri, tämän vetoinen astia’), siivikko; haavisto, hongisto, kahilisto ‘kaislikko’, tammisto. 1800-luvun kielenuudistus toi runsaasti uusia johdoksia, esim. asteikko, monikko, ristikko; ilmasto, jäämistö, lukemisto, tilasto, väestö; laivue, matkue, seurue.

Deminutiiviset -ke-johdokset ovat tulleet kirjakieleen varhaisnykysuomen kaudella, esim. osake, sarake, uloke, viihdyke.

Tekijännimen johdin -jA on ikivanha. 1800-luvulla sen avulla muodostettiin sadoittain uusia arvo- tai ammattinimikkeitä, esim. näyttelijä, opiskelija, säveltäjä, tehtailija, työnjohtaja. – Naispuolisiin tekijöihin viitattaessa käytettiin -jAtAr-johdinta, jonka loppuosa -tAr on saatu itämurteista. Suffiksi on ilmeisesti syntynyt tytär-sanasta; esim. johtajatar, laulajatar, näyttelijätär, opettajatar. 1900-luvulla näitä johdoksia on alettu kaihtaa mm. sukupuolten tasa-arvoon liittyvien pyrkimysten vuoksi.

Teonnimet, joissa on -mUs, -mA-johdin, olivat nykyistä yleisempiä vanhimmassa kirjakielessä, esim. iskemys (AgricolanSzonen iskemys ‘suonen iskeminen’), laskemus, menemys, tulemus; katuma ‘katumus’, sikiämä, syntymä. 1800-luvun uudissanoja ovat esim. aistimus, olettamus, uskomus, vakaumus; valikoima, väittämä, sattuma. – Hyvin runsaasti -mA-johtimella on muodostettu substantiiveja -ele-johtoisista verbeistä, esim. asetelma, esitelmä, kokoelma, muistelma, määritelmä, päätelmä.

1800-luvun sanastonuudistuksessa oli erityisen suosittu nomininjohdin -e. Sillä muodostetaan välineen (esim. vaihde), toiminnan tuloksen (esim. jauhe) ja toiminnan (esim. paiste) nimiä. Jo vanhassa kirjasuomessa käytettiin esim. johdoksialiike, luonne, murre, paine, piirre, pääte. 1800-luvun uudissanoja ovat mm. aloite, erite, kohde, käsite, laite, mielle, taide, tiede, valmiste, väite, äänne.

Teonnimiä sekä teon tuloksen tai kohteen nimiä muodostettiin johtimilla -ntO, -ntA, -nti; 1800-luvun uudissanoja ovat esim.havainto, mietintö, tuotanto; tajunta, toiminta, valvonta; tuonti, vienti.

Välineennimiä 1800-luvulla muodostettaessa kohosi -in-johdin suureen suosioon; esim. kosketin, lennätin, sivellin, soitin. 1900-luvulla on tietoisesti korvattu esim. esineitä tarkoittavat sanat jäähdyttäjä, kaasuttaja, kuivattaja johdoksilla jäähdytin, kaasutin, kuivatin.

Runsautta ilmaiseva adjektiivinjohdin -kAs oli suosiossa 1800-luvulla, jolloin tulivat käyttöön esim. sanat ansiokas, arvokas, itsekäs, kodikas, maineikas, miehekäs, neuvokas, älykäs.

Verbijohdosten merkitysryhmiä

Kausatiivi– ja faktiivijohdoksia muodostettiin 1800-luvulla runsaasti -(i)stA, -ntA -johtimilla; esim. eristää, kalustaa, kohdistaa, monistaa, sisustaa, äänestää; todentaa, varmentaa, väärentää.

Refleksiivisiä -UtU-johdoksia 1800-luvun alkupuoliskolta ovat mm. kirjakielen sanat mukautua, sopeutua, tarjoutua, tuhoutua, varautua.

Frekventatiivisia
-ile-johdoksia 1800-luvulta ovat mm. ilmailla, retkeillä, risteillä, ruokailla, urheilla. Kontinuatiiviset -Oi-johdokset, esim. arvioida, ennakoida, epäröidä, isännöidä, yleistyivät vuosisadan lopulla pitempien ahkeroitsee, haravoitsee -johdosten tilalle.

Momentaanijohdoksia (-AhtA, -Aise, -AltA) on alettu suosia varhaisnykysuomen kaudella entistä enemmän. Esim. huoahtaa, huudahtaa, kuohahtaa, romahtaa, rysähtää; kehaista, kiekaista; painaltaa, pyyhältää, temmeltää.

.

Johdin, johtimet

Johdinten runsaus on suomen kielen luonteenomaisia piirteitä. Suomessa on kaikkiaan noin 140 nomininjohdinta, noin 60 verbinjohdinta sekä noin 20 partikkelinjohdinta.

Johtimet voivat olla rakenteeltaan joko yksinkertaisia, esim. jää+tä+ä, tai yhdysperäisiä, esim. jää+ty+ä (tä+y).

Kannan ja johtimen raja ei ole aina selvä. Johtimen alkuvokaali on usein korvannut kannan loppuvokaalin, esim.

leip+o+a   <- leipä

luk+ais+ta <- luke-

Jonkin verran on jopa syntynyt uusia johtimia niin, että alkuaan kantasanan vartaloon kuulunut osa on muuttunut johtimen osaksi. Tämä ilmiö on sekreetiota eli lohkosyntyisyyttä. Esim.

jalo+sta+a  (vrt. kaunis+ta+a)

talve+hti+a (vrt. kiire(h)+ti)

Johdin saattaa muuttaa vartalon sanaluokkaa. Esim.

tule+minen     (verbistä substantiivi)

taikina+mainen (substantiivista adjektiivi)

nopea+sti      (adjektiivista adverbi)

Toisaalta sanaluokka voi pysyä samana, mutta johdin lisää oman merkityksensä vartalon merkitykseen. Esim.

kirja+nen      ‘pieni kirja’     (deminutiivinen)

suure+hko      ‘melko suuri’     (moderatiivinen)

myy+skentele+e ‘myy toistuvasti’ (frekventatiivinen)

Jonkin verran on myös synonyymisia johtimia: samanmerkityksisiä johdoksia muodostetaan useilla eri johtimilla. Esimerkkejä eräistä teon sekä teon tuloksen tai kohteen nimen johtimista:

-O    aj+o, heitt+o, syött+ö, vet+o; men+o, tul+o, pan+o

-U    juoks+u, kylp+y, pes+u; maks+u, naur+u

-Us   helpot+us, punerr+us, varust+us

-ntA  hanki+nta, kosi+nta; hauku+nta, kellu+nta; arvo+nta

.

Diferența între inflectare și derivare

Päätteiden liittäminen vartaloihin on suomessa lähinnä suffiksointia. Taivutuspäätteillä muodostetaan erilaisia sananmuotoja lähinnä syntaktisiin tarpeisiin. Johtimilla puolestaan muodostetaan uusia lekseemejä.

Taivutuksen ja johtamisen raja-alueella ovat adjektiivien komparaatio ja lukusanojen ordinaalit sekä verbien infiniittiset muodot.

.

Vaikutus sanaluokkaan

Taivutuspääte säilyttää vartalon sanaluokan. Sanaluokkaan eivät siis vaikuta sellaiset suffiksit kuten sija, luku, omistusliite, persoonapääte, tempus ja modus.

Johdin sen sijaan voi muuttaa sanaluokan. Taivutussuffiksilla on myös vakiomerkitys eikä se muuta vartalon merkitystä. Johdoksen merkitys ei ole aina pääteltävissä kannan ja johtimen merkityksestä.

.

Produktiivius

Taivutuspäätteet ovat yleensä täysin produktiiveja. Johtimien produktiivius voi vaihdella. Usein on myös hankala kuvata systemaattisesti niitä sanavartalon lopun muutoksia, joita johdinta liitettäessä ilmenee.

. 

Atentie

.

-e -in -kas -kko -käs -llä -nen -sto -ton -tä
-hko -ja -ke -kkä -lla -lainen -o -stö -ttaa -tön
-hkö -jä -kka -kkö -llinen -läinen -oa -ta  -ttää -vA

.

Johdos, johdokset

Johdokset jakautuvat kantasanan sanaluokan sekä syntyneen johdoksen sanaluokan perusteella neljään pääryhmään seuraavasti:
.

NOMINIT

VERBIT

DENOMINAALISET
(nominikantaiset)
ilo+inen, koiv+ikko, mummo+la, syvä+nne pehme+ne-, kala+sta-, ilo+stu-
DEVERBAALISET
(verbikantaiset)
laula+ja, kytk+in, valmist+us, est+e ava+utu-, laul+ele-, tek+aise-

.

Takaperojohdossa (retrogradisessa derivaatiossa – derivare retrogradă) luodaan johdoksen pohjalta uusi kantasana. Esim.

riehaantua  rieha  (vrt. riita  → riitaantua)

ärsyttää    → ärsy   (vrt. löyly  → löylyttää)

tarrata     → tarra  (vrt. hyrrä  → hyrrätä)

Viime vuosina on syntynyt erityisesti seuraavantyyppisiä yhdysverbejä takaperojohdon tietä:

aivopesu → aivopestä, kantaesitys  → kantaesittää

koeajo   → koeajaa,   kuivatislaus → kuivatislata

Suomessa johtaminen on rekursiivista, eli johdokset saattavat sisältää useita johtimia peräkkäin. Esim.

tie → tietää → tieto → tiedostaa → tie+d+o+sta+maton

perä → peräkkäin → peräkkäinen → perä+kkä+is+yys

.

Imitatiivijohdos

Imitatiivijohdos eli sitaattijohdos on toistuvaa määrämuotoista ääntelyä tai sanankäyttöä kuvaava (t)ta- ~ (t)tä- tai (t)tele-johtiminen verbi. Imitatiivijohdoksen kantavartalona on interjektio (voihkia) tai muu deskriptiivinen äännös (hohottaa) taikka konjunktio (jossitella) tai muu partikkeli (niikutella). (→ § 310.)

.

Suomessa on kaikkiaan noin 200 johdinta. Näistä on sääntöperäisiä ja produktiivisia n. 75.

Sääntöperäinen tarkoittaa tässä lähinnä sitä, että johtimella on selvä ominaismerkitys, joka lisää jotakin kannan merkitykseen, ja että johdin erottuu helposti vartalosta. Lisäksi on sillä tavalla leksikaalistuneita johdoksia, että vartalon ja johtimen suhteet eivät ole morfologisesti ja semanttisesti „läpinäkyviä” (esim. nuoriso, yleisö; tasanko, ylänkö; lempeä, urhea; suulas, työläs; kiirehtiä, luonnehtia). Kuitenkin on korostettava, että sääntöperäisten ja leksikaalistuneiden johdosten välinen ero on liukuva.

Seuraavaksi esitellään viitisenkymmentä tavallista substantiivin-, adjektiivin-, verbin- ja adverbinjohdinta ryhmiteltyinä kannan sanaluokan perusteella.

.

Essentiaaliset johdokset

Essentiaaliset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteena olemista, esim. opastaa ‘toimia oppaana’.

.

Frekventatiivijohdos

vezi la Derivarea verbelor

.

Instruktiiviset johdokset

Instruktiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteella varustamista, esim. aidata ‘varustaa aidalla’, kivetä ‘peittää kivillä (esim. katu)’, laudoittaa ‘varustaa laudoilla’, valjastaa ‘varustaa valjailla’.

.

Instrumentatiiviset johdokset

Instrumentatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteella toimimista, esim. purjehtia ‘liikkua purjeilla’.

.

Kaptatiiviset johdokset

Kaptatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteen pyydystämistä tai keräämistä, esim. kalastaa ‘pyydystää kaloja’, marjastaa ‘kerätä marjoja.’

.

Privatiiviset johdokset

Privatiiviset johdokset ilmaisevat kantasanan tarkoitteen poistamista, esim. kivetä ‘poistaa kivet (pellosta)’, pölyttää ‘poistaa pöly’, suomustaa ‘poistaa suomut’

.

BD21325_

.

Substantiivinjohtimia

Nominikantaisia

(i)kkO ryhmä, olento, paikka, esim. aallo+kko, karja+kko, mets+ikkö
(i)stO ryhmä, paikka, esim. henkilö+stö, kirja+sto, mieh+istö, hampa+isto
ke deminutiivinen (pienuutta ilmaiseva), väline tms., esim. linna+ke, levy+ke, raha+ke
lA paikka, sukunimi, esim. anoppi+la, kanttori+la, pappi+la, ruoka+la, Mäke+lä
lAinen henkilö, asema, toimi tms., esim. pako+lainen, eläke+läinen, mali+lainen
llinen tilavuusmitan täysi, esim. kori+llinen, kupi+llinen, lasti+llinen
nen deminutiivinen (pienuutta ilmaiseva), esim. kala+nen, muna+nen, raha+nen, tyttö+nen
tAr naispuolinen, esim. helsingi+tär, ystävä+tär, orja+tar, tanssija+tar
Uri tekijä, ammattilainen, esim. ait+uri, haav+uri, lautt+uri, mets+uri
(U)Us ominaisuus, esim. herkk+yys, laps+uus, misse+ys, orj+uus

.
Verbikantaisia

e tekemisen tulos tai kohde, esim. jalost+e, pölyt+e, selost+e
in tekemisen väline, esim. jyrs+in, luota+in, ohja+in, sytyt+in
jA tekemisen suorittaja, esim. anta+ja, saa+ja, värvää+jä
mA tekeminen, sen tulos, esim. hiero+ma, poikkea+ma, uppoa+ma
minen tekeminen, esim. anta+minen, saa+minen, täyty+minen
mO tekemisen paikka, esim. kampaa+mo, kirjaa+mo, selosta+mo
ntA tekeminen, esim. emmi+ntä, haihdu+nta, mylvi+ntä, raada+nta
Os tekemisen tulos, esim. ann+os, jäljenn+ös, näyt+ös, pain+os
kki tekeminen, sen tulos tai kohde, esim. hävi+kki, mene+kki, seiso+kki
mUs tekeminen, tulos, kohde, esim. ano+mus, petty+mys, seuraa+mus

.

Adjektiivinjohtimia

Nominikantaisia

hkO melko ominainen, esim. piene+hkö, suure+hko, tavallise+hko
inen johonkin liittyvä, esim. aika+inen, joulu+inen, karva+inen
kAs hyvin ominainen, esim. oiku+kas, ryhdi+käs, tulokse+kas
llinen kaltainen, johonkin liittyvä, esim. aamu+llinen, hetke+llinen, mere+llinen
mAinen jonkin kaltainen, esim. ihmis+mäinen, hevos+mainen, siipi+mäinen
tOn jotakin ilman oleva, esim. ennakkoluulo+ton, leivä+tön, työ+tön
Uinen jonkin mittainen, kaltainen, esim. (metrin) lev+yinen, (minkä) suur+uinen, (hyvän) tunt+uinen

.

Verbikantaisia

mAtOn joka ei tee, esim. asu+maton, saa+maton, tottele+maton, läpinäky+mätön
vAinen tekevä, esim. ajattele+vainen, opetta+vainen, tuhlaa+vainen, säästä+väinen

.

Verbinjohtimia

Nominikantaisia

ile frekventatiivinen eli toistuva, esim. auto+ile-, hätä+ile-, matka+ile-, teltta+ile-
(i)stA kausatiivinen eli aiheuttava, esim. avu+sta-, kunno+sta-, kone+ista-, notk+ista-, suor+ista-
ne translatiivinen eli muuttuva, esim. halpe+ne-, heikke+ne-, kylme+ne-, laaje+ne-, tiukke+ne-
ntA kausatiivinen, esim. muu+nta-, suome+nta-, vaara+nta-, jälje+ntä-
ttA kausatiivinen, esim. hahmo+tta-, huvi+tta-, kesy+ttä-, pako+tta-
UtU refleksiivinen eli itsekohtainen, passiivis-translatiivinen, esim. aihe+utu-, kipe+yty-, kuori+utu-, puuro+utu-

.
Verbikantaisia

AhtA momentaaninen eli äkillinen, esim. hauk+ahta-, ist+ahta-, kieh+ahta-, tip+ahta-, väs+ähtä-
Aise momentaaninen, esim. niel+aise-, pes+aise-, tek+aise-, pyyhk+äise
ele, ile frekventatiivinen eli toistuva, esim. aj+ele-, heitt+ele-, kaipa+ile-, kerä+ile-
skele frekventatiivinen, esim. ammu+skele-, etsi+skele-, pure+skele-
ttA kausatiivinen, esim. ammu+tta-, eksy+ttä-, kaiva+tta-, tee+ttä-
UtU refleksiivinen, translatiivinen, esim. ava+utu-, elä+yty-, hake+utu-, laske+utu-, uskalta+utu-

.

Adverbinjohtimia

isin toistuvasti, jollakin tavalla, esim. aamu+isin, arkipäiv+isin, kesä+isin, kolm+isin, jalka+isin
(i)ttAin tapa, määrä, aika yms., esim. aine+ittain, helsinkiläis+ittäin, kilo+ittain, äske+ttäin
kkAin keskenään symmetrisessä asemassa, esim. ala+kkain, käsi+kkäin, lähe+kkäin, rinna+kkain
lti määrä, esim. laaja+lti, niuka+lti, pitkä+lti, paljo+lti
sti tapa, esim. nopea+sti, viisaa+sti, vikkelä+sti

 

.

Johtaminen2

.

Vezi și

Suomen sananjohdon morfofonologiaa

Denominal, deverbal – nominijohdosten merkitysryhmiä

.

Introdus  / lisätty 3.4.2015

Actualizat / päivitetty 23.6.2016

.

Creează un sit web gratuit sau un blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: