Blogulblog's Blog

Sanaluokat ja sanavartalot

Sanaluokat ja sanavartalot

Sanaluokat.

Pagină coroborată cu paginile Sanaa on monenlaista și Sanan rakenne – rădăcină, temă, tulpină, radical, derivat

.

Kielen sanat on tapana ryhmittää sanaluokkiin. Tavallisimpia sanaluokkajaon lähtökohtia ovat olleet sanojen taipuminen ja merkitys. Myös lauseoppi eli syntaksi on toisinaan otettu sanaluokkajaon perustaksi. Kuitenkaan mikään näistä perusteista ei ole yksinään riittävä. Esimerkiksi syntaksiin perustuva sanaluokkajako ei ole mahdollista, ellei tunneta sanojen merkityksiä.

  • taipumiseen perustuva sanaluokkajako
  • merkitykseen perustuva sanaluokkajako
  • sanaluokkien keskinäisistä suhteista

.

BD21332_.

Taipumiseen perustuva sanaluokkajako

 .

Taipumisen perusteella eli morfologisin perustein suomen sanat voidaan jakaa kolmia:

1) nominit
2) verbit
3) partikkelit

Nominit ja verbit ovat taipuvia, partikkelit taipumattomia sanoja.

Nominit

Nominit ovat sanoja, jotka taipuvat sijamuodoissa ja omistusmuodoissa. Nominien taivutusta sanotaan deklinaatioksi. Verbien taivutusta sanotaan konjugaatioksi. Vezi Sufixul posesiv.

Suomessa käytetään sekä nominien että verbien taivutuksessa suffiksien avulla rakentuvia taivutusmuotoja. Esimerkkejä nominien taivutuksesta: kirja : kirja+n : kirja+ssa : kirjo+i+ssa : kirjo+i+ssa+ni.

Verbit

Verbit ovat sanoja, jotka taipuvat persoona- eli finiittimuodoissa. Myös passiivimuodot ovat persoonamuotoja. Verbien taivutusta sanotaan konjugaatioksi. Esimerkkejä persoonamuodoista: tule+n : tul+isi+t : tul+la+an : tul+ta+koon.

Verbeillä on myös nominaali- eli infiniittimuotoja: infinitiivejä ja partisiippeja, esim. luke+a : luki+e+ssa : luke+ma+an : luke+va : lue+tta+va : luke+nut : lue+ttu.

Nominaalimuodot ovat taivutukseltaan nomineja mutta käyttäytyvät lauseessa sekä nominien että verbien tavoin.

Ne esiintyvät samoina lauseenjäseninä kuin nominit, esim. subjektina, objektina, attribuuttina ja adverbiaalina, mutta saavat samoja määritteitä kuin finiittimuotoiset verbit: objektin ja adverbiaalin.

Partikkelit

Partikkeleiksi on perinteisesti luokiteltu kaikki ne sanat, joilla ei ole nominin tai verbin taivutusta.

Partikkelitkaan eivät tarkkaan ottaen aina ole taipumattomia. Adverbien joukosta löytyy runsaasti esimerkkejä useamman taivutusmuodon sarjoista, jotka perustuvat samoihin vartaloihin, esim. kauka+na : kauka+a : kaua+ksi : kaua+n.

.

BD21332_.

Merkitykseen perustuva sanaluokkajako

 .

Verbit ilmaisevat semanttisen eli merkitykseen perustuvan määritelmän mukaan tekemistä, tapahtumista ja olemista. (Ks. verbijohdosten merkitysryhmiä.)

Nominit ja partikkelit jakautuvat semanttisin ja syntaktisin eli lauseopillisin perustein seuraaviin alaryhmiin:

  • Nominit: substantiivit, adjektiivit, numeraalit, pronominit.
  • Partikkelit: adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot, interjektiot.


Substantiivit

Substantiivit eli nimisanat nimeävät tarkoitteen. Substantiivin tyypillinen syntaktinen ominaisuus on, että se esiintyy lausekkeessa pääsanana, esim.

viluinen kissa

alle viisivuotiaat pojat

joku vanhempi myyjä

Selvimmin tarkoitteellisia ovat ne substantiivit, jotka viittaavat konkreettisiin olioihin: elollisiin olentoihin tai elottomiin „esineisiin”. Abstraktisilla substantiiveilla (esim. ajatus, luulo, tunne, tosiseikka) ei ole sellaista ulkoista olomuotoa, jonka pystyisi aisteilla toteamaan. Konkreettisen ja abstraktisen raja on kuitenkin liukuva.

Konkreettiset substantiivit puolestaan jakautuvat yleisnimiin eli appellatiiveihin ja erisnimiin eli propreihin (esim. Jukka, Savonlinna, Helsingin Sanomat). Tämäkään ero ei ole kaikin kohdin selvä. (Ks. substantiivijohdosten merkitysryhmiä.)


Adjektiivit

Adjektiivit eli laatusanat kuvailevat tarkoitetta. Adjektiivin tyypillinen syntaktinen ominaisuus on toimia attribuuttina.

Adjektiiviattribuutti esiintyy pääsanasubstantiivin edellä ja on sen kanssa samassa sijassa ja luvussa eli kongruoi sen kanssa, esim.

lämmin päivä

lämpim+i+nä päiv+i+nä

Paljon harvemmin kuin attribuuttina adjektiivi esiintyy itsenäisenä predikatiivina, esim.

Päivä oli hyvin lämmin.

Adjektiivien erikoisuutena ovat vertailuasteet: positiivi (esim. kaunis), komparatiivi (esim. kaunii+mpi) ja superlatiivi (esim. kaune+in). (Ks. adjektiivijohdosten merkitysryhmiä.)


Numeraalit

Numeraalit eli lukusanat jakautuvat kahteen ryhmään. Perus- eli kardinaaliluvut ilmaisevat lukumäärää (esim. yksi, kaksi, kolme) ja järjestys- eli ordinaaliluvut ilmaisevat järjestystä (esim. ensimmäinen, toinen, kolmas).

Suomen kielen erikoisuuksia on se, että lukusanaan liittyvä substantiivi on yksikössä eikä monikossa kuten indoeurooppalaisissa kielissä, mikä olisi loogisempaa. Esim.

kolme tyttö+ä (vrt. ruots. tre flick+or)

Tässä suomen lukusana jäsennetään pääsanaksi ja yksikön partitiivissa oleva substantiivi sen attribuutiksi.

Lukusana voi olla myös samassa sijassa ja luvussa kuin substantiivi, ja silloin lukusana jäsennetään attribuutiksi. Esim.

kolme+lle tytö+lle

Järjestysluvut käyttäytyvät lähes aina adjektiiviattribuutin tavoin, esim.

kolmas mies, kolmanne+lle miehe+lle


Pronominit

Pronominit eli asemosanat viittaavat substantiiveihin. Latinan kielen ilmaus pro nomen ‘nominin tilalla’ kertoo sen, että pronominit ovat yleensä korvaavia ilmauksia.

Pronominien taipuminen on poikkeavaa. Taivutuksessa on erikoisia äännevaihteluita sekä runsaasti epäsäännöllisiä muotoja, esim. kuka : kene+t, se : ne, joka : jo+n+ka, tämä : tä+ssä.

Pronomineja on muihin nomineihin verrattuna vähän. Ne muodostavat sulkeisen luokan, jonka jäsenet voi tarpeen tullen luetellakin. Suomen pronominit jaetaan yleensä seuraaviin seitsemään ryhmään:

1) Persoonapronominit (tekijäasemot)

minä, sinä, hän, me, te, he

2) Demonstratiivipronominit (osoittavat asemot)

tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne

3) Interrogatiivipronominit (kysyvät asemot)

kuka, mikä, ken, kumpi, kumpainen

4) Relatiivipronominit (takakohtaiset asemot)

joka, mikä

5) Indefiniittipronominit (epämääräiset asemot)

joka, jokainen, joku, jompikumpi, jokin, kukin, mikin,

kumpikin, kumpainenkin, kukaan, mikään, kumpikaan,

kumpainenkaan, eräs, toinen, muu, muutama, sama, kaikki,

molemmat, moni, usea

6) Refleksiivipronomini (itsekohtainen asemo), esim.

Tunne itse+si.

7) Resiprookkipronomini (keskinäisasemo), esim.

Rakastakaa tois+i+a+nne toinen tois+ta+nne.

Resiprookkipronomini ilmaisee vastavuoroisuutta. Pronominina käytetään toinen-sanaa kahdella eri tavalla.

Vezi și Pronomini, pronumele – generalități


Adverbit

Adverbit eli seikkasanat ovat lauseenjäseninä adverbiaaleja. Ne ilmaisevat aikaa, paikkaa, tapaa, syytä, keinoa, suhdetta, suuntaa yms. Jos sana ei ole nomini eikä verbi eikä se kuulu mihinkään jäljempänä esiteltävään partikkeliluokkaan, se on adverbi. Esim.

Tänne tulee vieraita.

Tuote on selvästi kotimainen.

Teit sen oikein hyvin.

(Ks. adverbijohdosten merkitysryhmiä.)


Post- ja prepositiot

Suhdesanat eli postpositiot (jälkisanat) ja prepositiot (etusanat) ilmaisevat yhdessä nominin genetiivin tai partitiivin kanssa samanlaisia seikkoja kuin adverbit yksinään. Esim.

tuoli+n alla, kadu+n yli, illallise+n jälkeen

ennen illallis+ta, yli silla+n, kautta Euroopa+n


Konjunktiot

Konjunktiot eli sidesanat liittävät toisiinsa erilaisia rakenteita.

Rinnastuskonjunktiot rinnastavat lauseita ja lauseenosia:

ja, ynnä, sekä, sekä – että, -kä, eli, tai, tahi, taikka,

joko – tai, vai, mutta, vaan, paitsi (sillä)

Alistuskonjunktiot aloittavat sivulauseen:

että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, jahka,

ellen, jollen, joskin, kuten, tokko, niin että,

ennen kuin, ikään kuin


Interjektiot

Interjektiot eli huudahdussanat ilmaisevat yleensä tunteita ja mielentiloja tai jäljittelevät luonnonääntä. Esim.

ohoh, hui, huh, voi, ahaa; molskis, loiskis, rits, pum

.

BD21332_.

Sanaluokkien keskinäisistä suhteista

.

Suomen kielen varhaishistoriassa sanaluokkien keskinäiset rajat eivät ole olleet niin selviä kuin nykyään. Esimerkiksi nominien ja verbien välillä ei ole ollut nykyisen kaltaista eroa. Lukusanat ilmeisesti palautuvat muinaisiin joukkoa merkinneisiin substantiiveihin. Persoonapronominien ikivanhaan alkuperään viittaa se, että useimmat verbien persoonapäätteet ovat kehittyneet niistä. Partikkelit ovat interjektioita lukuun ottamatta myöhäsyntyisempi sanaluokka.


Verbit – nominit

Sanaluokkien eriytyminen lienee tapahtunut rinnan nominin ja verbin taivutuksen kehittymisen kanssa. Muinaisia eriytymättömiä suhteita kuvastanevat vielä sellaiset johtamattomat sanavartalot, joihin voidaan liittää sekä verbien että nominien taivutussuffikseja. Esim.

Verbi:  kuiva+a, kylmä+ä, sula+a, sylke+e,  tuule+e

Nomini: kuiva,   kylmä,   sula,   sylke+nä, tuule+n


Substantiivit – adjektiivit

Nominiluokkien välisten rajojen häilyvyyttä osoittavat sellaiset vanhat sanat, joita voidaan käyttää sekä substantiiveina että adjektiiveina, esim. kylmä, kuuma, hämärä (vrt. hämärä saapuu – hämärä huone), pimeä, märkä (vrt. haava vuotaa märkää – märkä nurmikko), mätä, valkea (vrt. sytyttää valkea – valkea liina).

Adjektiivit lienevät eronneet substantiiveista verrattain myöhään. Esimerkeissä substantiivius on alkuperäistä.

Melko myöhäistä on adjektiivien käyttö substantiivisesti sellaisissa tapauksissa kuin sairas ‘sairas ihminen’, nuoret ‘nuoret ihmiset’. Tällainen adjektiivien käyttö, joka on tavallaan elliptistä, on yleistä eri kielissä.

Suomessa voidaan selvää substantiivia toisinaan myös komparoida adjektiivien tavoin, esim. illemmalla, päivemmällä, syrjempänä, rannempana, rannimpana, perimmältään, sisimmässään.


Numeraalit – substantiivit

Lukusanojen oletetaan palautuvan muinaisiin joukkoa tai ryhmää merkinneisiin substantiiveihin, jotka ovat kukin vähitelleen kehittyneet osoittamaan määrälukua. Ilmaus kolme kalaa on alkuaan samantyyppinen kuin pala leipää. Siinä lukusanaa on käytetty substantiivisesti. Lukusana voi olla myös samassa sijassa ja luvussa kuin perässä tuleva substantiivi, ja silloin lukusanaa on käytetty adjektiivisesti, esim. kolmesta kalasta.


Persoonapronominit – verbien persoonapäätteet

Persoonapronominien ikivanhaan alkuperään viittaa se, että useimmat verbien persoonapäätteet ovat kehittyneet niistä, vrt. me mene+mme, te mene+tte.

Samoin omistusliitteisen taivutuksen possessiivisuffiksit ovat peräisin persoonapronomineista, vrt. me – kirja+mme.

.

BD21332_.

Sanavartalot

,

Sanojen taivutusmuodot rakentuvat suomessa siten, että tunnukset ja päätteet liittyvät sanan vartaloon. Vartalo jää jäljelle, kun taivutetusta sanasta erotetaan päätteet ja mahdolliset tunnukset. Esim. hylly+llä, pata+an, saappaa+seen, sano+t, putoa+a, katu+i+vat. Kaikilla suomen sanoilla on vokaaliloppuinen vartalo eli  vokaalivartalo. Osalla sanoista on myös konsonanttiloppuinen vartalo eli konsonanttivartalo. Tällaisia sanoja sanotaankaksivartaloisiksi.

Vokaalivartalo

Kaikilla suomen sanoilla on vokaaliloppuinen vartalo eli vokaalivartalo. Vokaalivartalot ovatvahvoja tai heikkoja, jos ne sisältävät astevaihtelullisen konsonantin. Nominien vahva vokaalivartalo saadaan esim. yksikön essiivistä, heikko esim. yksikön genetiivistä. Verbien vahva vokaalivartalo saadaan esim. indikatiivin preesensin monikon 3. persoonasta, heikko esim. yksikön 1. persoonasta. Esimerkkejä:

.

VAHVA VOKAALIVARTALO HEIKKO VOKAALIVARTALO
NOMINIT luku+na luvu+n
pata+na pada+n
apu+na avu+n
hirte+nä hirre+n
VERBIT anta+vat anna+n
lähte+vät lähde+n
rype+vät ryve+n
hake+vat hae+n

 Konsonanttivartalo

Vokaalivartalon lisäksi joillakin sanoilla on konsonanttivartalo, eli vartalo päättyy eräissä taivutusmuodoissa konsonanttiin. Tällaisia sanotaan kaksivartaloisiksi sanoiksi. – Kaksivartaloisuus selviää nominien yksikön partitiivista, esim. saar+ta (vrt. saare+n), ja verbien imperatiivin preesensin yksikön 3. persoonasta, esim. tul+koon (vrt. tule+n). Jos siis nämä kriteerimuodot ovat konsonanttivartaloisia, sanat ovat kaksivartaloisia.

Konsonanttivartalo on aina heikkoasteinen, mikäli vartalossa on yleensä astevaihtelua, esim.

kannel+ta  (vrt. kantele+n)

tytär+tä   (vrt. tyttäre+n)

rikas+ta   (vrt. rikkaa+n)

paet+koon  (vrt. pakene+vat)

pudot+koon (vrt. putoa+vat)

maat+koon  (vrt. makaa+vat)

.
Kaksivartaloiset nominit

Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sana on kaksivartaloinen, esim.rikas : rikas+ta : rikkaa+n; avata : avaa+n : avat+koon.

Nomineista ovat nykykielessä kaksivartaloisia ne, joiden yksikön nominatiivi loppuu 1) konsonanttiin, 2) jäännöslopukkeeseen, 3) i:hin, mutta sanavartalossa on -e (edellä h, l, m, n, r, s tai t):

1) Yksikön nominatiivin lopussa on konsonantti (l, n, r, s, t), esim.

askel   : askel+ta,   sävel  : sävel+tä

avain   : avain+ta,   laskin : laskin+ta

manner  : manner+ta,  askar  : askar+ta

allas   : allas+ta,   varis  : varis+ta

neitsyt : neitsyt+tä, ollut  : ollut+ta

2) Yksikön nominatiivin lopussa on jäännöslopuke ( merkitty x:llä):

kastex : kastet+ta, manterex : manteret+ta

Poikkeuskolmex (t. kolme) ja itsex ovat yksivartaloisia

3) Yksikön nominatiivin lopussa on i mutta sanavartalossa on e ja sen edellä h, l, m, n, r, s tait, esim.

vuohi : vuohe+n : vuoh+ta

tuli  : tule+n  : tul+ta

lumi  : lume+n  : lun+ta

sieni : siene+n : sien+tä

saari : saare+n : saar+ta

lapsi : lapse+n : las+ta

susi  : sute+na : sut+ta

Konsonanttivartalo tavataan kaksivartaloisten nominien yksikön partitiivissa, esim. mies+tä, ja osin monikon genetiivissä, esim. mies+ten, joskus myös yksikön essiivissä, esim.vuon+na.

Jos sanalla on konsonanttivartalo, yksikön partitiivi muodostetaan tavallisesti siitä. On vain harvoja sellaisia tapauksia, joissa partitiivi horjuu konsonantti- ja vokaalivartalon välillä, esim.loimea – lointa, toimea – tointa, taimea – tainta. Konsonanttivartaloisten monikon genetiivien rinnalla on vokaalivartaloinen muoto aina mahdollinen, esim. käsien – kätten, jäniksien – jänisten, lapsien – lasten jne.


Kaksivartaloiset verbit

Verbeistä ovat nykykielessä kaksivartaloisia ne, joiden

1) vokaalivartalo on kaksi- tai kolmitavuinen ja loppuu AA:han tai VA:han (vokaaliin ja A:han; ns. supistumaverbit), esim.

tervaa+n : tervat+koon

pelkää+n : pelät+köön

katoa+n  : kadot+koon

lankea+n : langet+koon

2) vokaalivartalo on kaksitavuinen ja loppuu e:hen, jonka edellä on l, n, r tai s, esim.

tule+n : tul+koon; olla, tuulla, kuulla, nuolla, niellä

mene+n : men+köön; panna

pure+n : pur+koon; surra

pese+n : pes+köön; juosta, nousta, piestä

3) vokaalivartalo on useampi- kuin kaksitavuinen ja päättyy e:hen, esim.

alene+e      : alet+koon; vaieta, huveta, pimetä

tuomitse+e   : tuomit+koon; valita, keritä, havaita

naureskele+e : naureskel+koon; autoilla, laulella

helise+e     : helis+köön; vapista, kutista, supista

rankaise+e   : rangais+koon; hutaista, vetäistä

Konsonanttivartaloon perustuvat seuraavat verbinmuodot:

  • Aktiivin potentiaalin preesensmuodot, esim. men+ne+n, tul+le+e, sur+re+mme, juos+se+tte.
  • Imperatiivin preesensin yks. 3. persoonan ja monikon muodot, esim. tul+koon, tul+kaa, tul+koot.
  • Passiivimuodot, esim. tul+laan, juos+taisiin, vatkat+taneen.
  • Ensimmäisen ja toisen infinitiivin muodot, esim. tul+la, tul+lessa, juos+ta, men+nen.
  • Toisen partisiipin muodot, esim. tul+lut, tul+tuaan, juos+tu, huoman+nut, valin+neista.


Konsonanttivartaloiden yleisyys

Konsonanttivartalot ovat olleet ennen nykyistä yleisempiä. Vanhasta kirjallisuudesta ja nykyisestä yleiskielestäkin tapaa esim. seuraavanlaisia konsonanttivartaloisia muotoja: yösydännä, nuorra miessä, lassa – lasna (lapsena);  joutessa, jouten (joutaa), taiten (taitaa), tieten, tietty, tiettävä (tietää), tuttu, tuttava (tuntea).

Konsonanttivartaloiden vähenemiseen vaikuttaa pyrkimys yhtenäisempään paradigmaan sekä sijamuotojen yhtenäisyyteen.

.

http://fl.finnlectura.fi/verkkokielioppi/

http://fl.finnlectura.fi/verkkokielioppi/aloitus.htm

http://fl.finnlectura.fi/verkkokielioppi/selityks.htm

.

Introdus  / lisätty 22.6.2016

.

 

Blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: