Blogulblog's Blog

Despre formele contrase în finlandeză

Despre formele contrase în finlandeză

sau depre prescurtarea cuvintelor

Deși definiția noțiunii de contras pare să se simplificat la „despre două vocale reduse la o singură vocală sau la un diftong” cândva pe mine m-au învățat că formele contrase sunt formate din cuvinte care contrag precum în engleză it’s pentru it is, I’ll pentru I will, aren’t pentru are not. Aici cade doar câte o vocală care este înlocuită de apostrof. În română avem cunoscutele forme colocviale în forme contrase: soră-tii, nevesti-sii, fiică-sii, mă-sii (regional şi, în context, argotic), nevesti-sii, fiică-tii, nevesti-tii. La singular, alte forme populare cu posesiv conjunct scrise corect: mă-sa pentru mama sa, tac’su (forma mai veche încă utilizată chiar dacă, aici, s-a renunțat la apostrof) sau tac-su pentru taică-su sau tatăl său, bunică-su, fie-sa sau fii-sa, noru-ta, ginere-tu, mâne-ta, soru-ta, bărbată-tu, frate-su, frate-miu, frate-tu, tat-su, tac-su, ta-su, fii-miu sau fiu-miu (fiul meu), fii-tu (fiul tău), fii-su. Se pare că în “fii-miu” cei doi “i” din “fii”se datorează etimonului latinesc “filius” (unde l+i > i, rezultând, în rom., dublul “i”), iar “miu”< meu< lat. meus.

Acum că ne-am cam lămurit cum e cu formele contrase să vedem dacă și finezii au astfel de finețuri. Sigur că au și încă cum. Cândva se vorbea doar de sanojen sulautuminen dar acum cu modernizarea ba-i zice elizio dacă scapă vreo literă, ba-i zice legato (așa-i că-i mai elegant?). Oricum tot sulautumisesta e vorba.

Dar mai întâi teoria și precizarea că nu este vorba de cuvinte compuse, ele nerespectând regulile compunerii cuvintelor în finlandeză, în ciuda faptului că în definițiile din Kielitoimiston sanakirja spune că este kieltoverbiin liittyneenä. Yhteenliittymä, mikä yhteenliittymä, muttei ole yhdyssanaa.

Dar pentru că veni vorba, înainte de a trece la treabă, să comparăm între ele eikä ja eiku:

Mai întâi câteva cuvinte despre o particularitate a limbii finlandeze și anume că negația se exprimă printr-un verb (!) care se conjugă regulat după persoană și după număr. Unele prepoziții au forme contrase prezentate mai jos. Mai rar funcționează și la imperativ.

ei

kieltoverbi (taivutus: en, et, ei, emme, ette, eivät; imperatiivi: älä, älköön, älkäämme, älkää, älkööt)

1. kieltää koko lauseen sisällön. En tiedä. Lapsi ei totellut. Bussia ei näy eikä kuulu. En kiellä enkä käske. Ethän ole mies etkä mikään. Älä koske siihen! Älkäämme olko suvaitsemattomia.

Erik.

  1. lause kumoaa tietyn sisällön ja esittää sen vastakohdan (kiertäen, painokkaana) todeksi. Se ei ole totta se on perätöntä, valhetta. Huomautus ei ollut aiheeton oli aiheellinen. Ei ole pelkoa, ettei hän menestyisi. Tästä ei seuraa hyvää vaan harmia.
  2. kieltosana edustaa yksin lauseen predikaattia. Sinun on mentävä, tahdoit tai et. Ei hätää! Ei ihme, että – -. Ei siinä kyllin. Kun ei niin ei.

2. kieltää yksityisen lauseenjäsenen. Ei isä eikä poika. Et sinä vaan minä. Ei ainoastaan raha vaan myös terveys. Ei aivan lähellä rantaa.

3. kysymyslauseissa.

a. kysymyksissä joihin odotetaan lähinnä kielteistä vastausta. Etkö uskalla? Eikö hän tehnyt(kään), mitä käskin? Eikö asiaa vielä ole käsitelty?

b. myönnyttelevissä kysymyksissä. Eikö(s) niin, tytöt? Etkö olekin samaa mieltä? Upeaa, eikö totta.

  1. kohteliaissa (epäröivän sävyisissä) kysymyksissä. Enkö saisi auttaa? Emmekö lähtisi lounaalle?

4. kielteisissä vastauksissa. ”Tuletko?” ”En.” | Ei kiitos. Ei, sitä en tarkoittanut.

Erik.

a. yllättymistä, kummastelua, kauhistelua tms. ilmaisemassa. Eihän! Eihän toki! Ei, mutta sehän on hirveää! Älä, ihanko totta!

b. us. ark. kiisteltäessä painokkaana kieltona. Etkä mene! Ja enkä maksa!

5. yllättymistä, päivittelyä, ihastelua tms. ilmaisevissa huudahduksissa. Eikös se olekin vanha tuttu! Enkö(s) sitä jo sanonut [= sanoinhan, arvasinhan jo sen]! Enkös arvannut! Eikö olekin kaunista!

6. suostuttelevissa, myönnyttelevissä t. epäröivissä ilmauksissa. Eiköhän ole parasta, että – -. Eipä silti. Eipä tietenkään. Enpä oikein tiedä.

.

ei – eikä ● nici … nici ■ varken – eller; (kieltosanan yhteydessä) vare sig – eller.

Se ei ole lintu eikä kala. (nici … nici). Ei isä eikä poika. Ei ole alkua eikä loppua. Ei päätä eikä häntää.  (Cu subiect la nominativ, fără subiect, deci în general, la partitiv).

Eiku = ei + kun (probabil cândva eiku’)

eiku ● ba nu ■

§ 38 Elisio ja legatoääntämys

Loppuvokaalin kadon erityistapaus on elisio, jossa sananloppuinen vokaali jää pois vokaalialkuisen sanan edeltä ja tuloksena on ns. legatoääntämys eli sanat saumattomasti yhteen nivova ääntötapa (jota merkitään rivinalisella kaarella). Yleistä puhutussa kielessä on sananloppuisen a:n ja ä:n elisio, varsinkin pronominien paikallissijaisissa muodoissa ja adverbeissa siellä ja täällä silloin kun seuraava sana on kieltoverbi tai olla-verbi.

mullei oo aikaa | siinon ruokaa | ann‿olla | taloss‿asutaa

Elisiossa tavunraja siirtyy niin, että ensimmäisen sanan loppukonsonantti muodostaa tavun jälkimmäisen sanan alkutavun kanssa, esim. mul.lei, sii.non. Ensimmäisen sanan loppukonsonantin pituus voi myös poiketa lähtöarvostaan, esim. täälon (< täällä on), muutenkin kuin elisiotapauksissa, esim. nytton (< nyt on).

Jotkin elision tietä syntyneet yhtymät ovat vakiintuneet kiinteiksi syntagmaattisiksi sulaumiksi, kuten partikkelin ja kieltoverbin yhtymät (esim. ettei, ehkei) tai murteelliset pronominialkuiset sulaumat tyyppiä soli (< se oli), moon (< mä oon) (» § 140141).

§ 143 Konjunktion ja kieltosanan sulauma lauseen alussa

Neljäs osoitus sulauman sanamaisuudesta on konjunktioon sulautuneen kieltoverbin neutraali lauseenalkuinen asema: se esiintyy sulauman osana lauseen alussa silloinkin kun ei itsenäisenä esiintyisi heti konjunktion jäljessä (a). Tämä osoittaa, että partikkelin ja kieltoverbin sulaumat ovat kiteytyneitä kokonaisuuksia, joiden sijaintia lauseessa säätelevät eri ehdot kuin niitä osia, joista ne koostuvat.

(a) Mikä vahinko ettei se ole syntiä. (l) vrt. Mikä vahinko että se ei ole syntiä. ~ ?Mikä vahinko että ei se ole syntiä.

Jos lause alkaa itsenäisellä sulautumattomalla konjunktiolla ja kieltoverbi silti edeltää lauseen nominatiivisubjektia, lause saa kieltoalkuisuuden erikoismerkityksiä (b) (» § 1387). Kieltoalkuisuus sinänsä ei ole tunnusmerkkistä, mutta subjektinetinen kieltoverbi on .

(b) Tänä vuonna ei rannan pohjoisosaa ole kuitenkaan siivottu, vaikka ei se mikään iso työ olisi. (l) vrt. – – vaikkei se mikään iso työ olisi ~ vaikka se ei mikään iso työ olisi.

Myös ehkä-partikkelin kieltoverbillinen variantti sijaitsee lauseen alussa:

(c) Ehkei se tullut. vrt. Se ei ehkä tullut. ~ *Se ehkei tullut. | – – tulee mieleen, että ehkei Pena sittenkään kuollut ihan vain vanhuuttaan – –. (k)

§ 140 Sulautuminen ja tavurakenne: niitoli, minoon

Sananrajaisia fonologisia ilmiöitä ovat konsonantin tai vokaalin kato sanan lopusta sekä sanojen sulautuminen tavurakenteeltaan toisiinsa ja siihen liittyvä elisio eli sananloppuisen vokaalin kato vokaalialkuisen sanan edeltä (myös » § 3739).

Konsonanttiloppuinen sana ja vokaalialkuinen sana voivat sulautua toisiinsa niin, että ne muodostavat yhdessä tavun, jossa on osia molemmista. Sananraja jää tällöin tavun sisään, esim. sielon [sie.lon]. (Tällaista sulautumista merkitään rivinalisella kaarella.) Edeltävän sanan konsonanttiloppuisuus voi olla alkuperäistä tai seurausta elisiosta.

nin‿aamuisin‿oli (Vihti; Vilppula 1979: 29) | sielol´ perunat (Joutsa; Yli-Luukko 1990: 39) | niitol´ ni hirveästit talossa (Joutsa; mts. 37)

Alueittain esiintyy myös sellaisia sulaumia, joissa pronomini on redusoitunut vokaalialkuisen finiittiverbin edellä. Verbinä on yleensä olla tai kieltoverbi.

moon < mä oon | mien < mie ~ miä en | minen < minä en | nolit < (si)nä olit | soli < se oli

Yksitavuisten sanojen syntagmaattista sulautumista edistää se, etteivät ne välttämättä muodosta omaa prosodista kokonaisuuttaan, fonologista sanaa (» § 14), vaan nojaavat prosodisesti viereiseen sanaan. Yksitavuisten sanojen taajakäyttöiset yhtymät tiivistyvätkin herkästi kaksitavuisiksi sanahahmoiksi, jotka saatetaan myös kirjoittaa yhteen, esim. eiku, niinku, mutku, senkun, emmä ’en mä’. Sananrajainen sidonta ja fonologisten sanojen muodostuminen luovat mahdollisuuden vakiintuneempien sulaumien ja sitä kautta myös uusien liitteiden synnylle. Herkimmin toisiin sanoihin kiinnittyvät pronominit, partikkelit ja apuverbit.

Huom. Eteläsuomalaisessa puhekielessä postpositiota kanssa voi vastata liitemäinen elementti kaa, joka liittyy postposition tavoin vain sanan genetiivimuotoon, esim. Ootsä mun kaa? (E) (» § 1266). Tämän postposition äänteelliseen kulumiseen kytkeytyy kliittistymiskehitys: mun kaa ~ munkaa (E).

§ 141 Ettei, jottei, vaikkei, mikseivät

Keskeinen syntagmaattisten sulaumien laji ovat kirjoitettuun yleiskieleenkin vakiintuneet konjunktion ja persoonittain taipuvan kieltoverbin yhtymät, esim. muttei, vaikken, ettette, jotteivät. Konjunktio on menettänyt loppuvokaalinsa, ja elisio sitoo sen ja kieltoverbin yhdeksi fonologiseksi sanaksi. Monikon 3. persoonassa voi takavokaalisten konjunktioiden kieltoverbi mukautua vokaalisointuun: jotteivat, vaikkeivat (» § 142). Konjunktioiden lisäksi sulauman kieltoverbin kanssa voivat muodostaa sanat ehkä, miksi ja siksi.

ett +
jott en
kosk ett
mutt ei
vaikk emme
ehk ette
miks eivät ~ eivat
siks

Lähtöjään sulaumia ovat myös konjunktiot ellei ja jollei (molemmat: ’jos ei’). Niiden alkuosa ei kuitenkaan esiinny yleiskielessä itsenäisenä sanana.

Kaikissa partikkelin ja kieltoverbin sulaumissa on keskellä geminaatta tai konsonanttiyhtymä. Myös jos- ja kun-konjunktioiden loppukonsonantti voi kahdentua puheessa kieltoverbin edellä: jossen, josset, kunnei jne.; hahmoltaan nämä vertautuvat sulaumiin.

Sulaumakonjunktioista selvästi yleisin on ettei taivutusmuotoineen. Kaikkiaan sulaumat ovat käytössä yleisempiä kuin erillisinä sanoina peräkkäin olevat konjunktio ja kieltoverbi. Otoksessa kirjoitetun kielen asiateksteistä sekä kaunokirjallisuudesta (skt) on sulaumakonjunktioita ja niitä vastaavia peräkkäisen konjunktion ja kieltoverbin jonoja 3. persoonassa seuraavasti:

ettei 25 817 että ei 845
jottei 306 jotta ei 44
ellei, jollei 5586 jos ei 1357
vaikkei 1062 vaikka ei 519

Huom. Konjunktion ja kieltoverbin sulaumille ei ole vakiintunutta nimitystä. Niitä on nimitetty kieltolauseen konjunktioiksi (Ikola 1966) tai kieltosanan ja konjunktion muodostamiksi sandhiyhtymiksi tai epäorgaanisiksi yhdyssanoiksi (Savijärvi 1988). (Nota mea: deși nu respectă regulile de formare a cuvintelor compuse!)

Din formele de mai jos unele și-au pierdut partea inițială și sunt cunoscute doar în forma contrasă.

Cel mai prolific se pare că este ei care are, printre altele, următoarele forme:

ehkä

ehkei = ehkä + ei (kieltoverbiin liittyneenä esiintyy joskus taivutusmuodoissa ehken, ehket, ehkei, ehkemme, ehkette, ehkäivät). Ehkei koskaan!

eli

ellei = eli + ei alistuskonj. + kieltoverbi (taivutus: ellen, ellet, ellei, ellemme, ellette, elleivät) jos ei, jollei, mikäli ei. Maksoin jo velkani, ellen väärin muista. Hakijoita oli sata, ellei enemmänkin.

että

ettei = että + ei etten, ettet, ettei, ettemme, ettette, etteivät. Vahinko, etten muistanut. Varo ettet putoa. Vahdi lapsia, etteivät ne putoa. En lainkaan epäile, ettet puhu(isi) totta. Ei päivää ettei vahinkoa SL. Etteikö täällä saisi laulaa?

jos

jollei = jos + ei, eli + ei, alistuskonj. + kieltoverbi (taivutus: jollen, jollet, jollei, jollemme, jollette, jolleivät t. jolleivat) jos ei, ellei, mikäli ei. Jollen tänään ehdi, tulen huomenna. Jolleivät t. jolleivat muuten tottele, niin – -. Ketkä sitten, jollemme me? Jollei ihan rikos, niin rike ainakin.

jotta

jottei = jotta + ei (kieltoverbiin liittyneenä us. jotten, jottet, jottei, jottemme, jottette, jotteivät sau jotteivat) Selusta varmistettiin, jotta vihollinen ei (t. jottei vihollinen) pääsisi yllättämään.

miksi

miksei = miksi + ei (kieltoverbiin liittyvänä us.: miksen, mikset, miksei, miksemme, miksette, mikseivät)

miltä?

miltei melkein. Miltei kaikki. Miltei joka päivä. Tehtävä oli miltei mahdoton. Silloin miltei itkin.

mutta

muttei = mutta + ei (kieltoverbiin liittyneenä us. mutten, muttet, muttei, muttemme, muttette, mutteivät t. mutteivat). Hän halusi lähteä matkalle, muttei lähdekään.

siksi

siksei = siksi + ei (kieltoverbiin liittyneenä us. siksen, sikset, siksei, siksemme, siksette, sikseivät sau sikseivat).

vaikka

vaikkei = vaikka + ei (kieltoverbiin liittyneenä us. vaikken, vaikket, vaikkei,  vaikkemme, vaikkette, vaikkeivät sau vaikkeivat). Ei haittaa, vaikket heti maksaisikaan.

Ettäs = että + sinä. Ettäs sen tiedät.

eiku = ei + kun

Turust kuulo ”Tervetulo Turkkusse!”

§ 37 Kaks, miks, hyppäis, täl taval

Sananloppuisen vokaalin puuttumista nimitetään loppuheitoksi. Puhutussa kielessä laaja-alainen ilmiö on s:n jälkeisen, varsinkin taivutuspäätteeseen kuuluvan sananloppuisen i:n kato (a). Loppuheittoisia muotoryhmiä ovat mm. supistumaverbin 3. persoonan imperfekti, 3. persoonan konditionaali, translatiivi ja yks. 2. persoonan possessiivisuffiksi sekä lukusanat yks, kaks, viis, kuus. Etenkin lounaisissa, kaakkoishämäläisissä ja kaakkoisissa murteissa loppuheitto voi olla tätä laajempaa ja koskea muitakin loppuvokaaleja ja muita muotoryhmiä (b).

(a) hyppäs, osas | ottais, hyppäis | miks, suureks | poikas, tullessas

(b) täst kyläst | täl taval | miɛ olen‿ollu noip puita kaatamas mettäs. (Askola, MA) | ensmeiseks työks Aarne herist mul nyrkki. (Sauvo, SMS) | kyl tommost tyät tehr näkè (Merimasku, MA)

Savolaismurteissa esiintyy lisäksi sananloppuisen i:n katoa nominatiivimuodoissa (varsinkin yhdyssanan alkuosassa), 3. persoonan imperfektimuodoissa (etenkin liitepartikkelin edellä) ja p(i)-loppuisissa preesensmuodoissa (c). Kadonnut i on voinut jättää edeltäneeseen dentaalikonsonanttiin jäljen liudennuksena eli palatalisaationa.

(c) tää ol´ riih alum pittäe. (Heinävesi, MA) | kot´ompelijana sitä pit´ kierteekkiis sitten. (Leppävirta, MA) | tulhan, nouspas | voip, suap

§ 39 Älä ny, kuivumaa, sev verran, asuimpaikka

Sananloppuisena esiintyvät konsonanteista lähinnä n, t ja s (» § 12). Puheessa sananloppuiset n ja t voivat kadota tai assimiloitua seuraavan konsonantin kaltaiseksi.

Herkimmin redusoituu tai häviää sananloppuinen n. Sen kato on tyypillisintä sellaisissa muotoryhmissä, joissa se kuuluu taivutustunnukseen mutta ei yksin muodosta sitä, kuten illatiivissa tai passiivissa, varsinkin absoluuttisessa lopussa:

kuteet pantii kuivumaa. (Vehkalahti, MA) | rakastu sen talon tyttäree. (Pihtipudas, MA)

Sananloppuinen n assimiloituu puheessa jokseenkin säännöllisesti m:n tai klusiilin edellä (pieleem meni, pojaŋ kirja; myös yhdyssanan sisällä: eläimmuseo, asuimpaikka). Sananloppuinen n voi assimiloitua myös seuraavan sanan alkuiseksi likvidaksi tai j:ksi tai v:ksi, esim. äidil laukku, tulelliekki, pojar rahat, Lassej ja Kallen, sev verran.

Sananloppuisen t:n kato rajoittuu puhutussa kielessä lähinnä aktiivin NUT-partisiipin yksikön nominatiivimuotoon ja sanaan nyt, joissa puuttuvaa t:tä vastaa rajageminaatio (» § 34).

olen ottanu vrt. olen ottanus sen | älä ny vrt. älä nyv viitti

Länsimurteissa sananloppuinen t voi assimiloitua sitä seuraavaksi sananalkuiseksi klusiiliksi, esim. miehek kanto, nyp palaa, myös liitepartikkelin edellä, esim. miehekkin, otikko, nyppä ’nytpä’.

Linkurile și citatele din Iso suomen kielioppi.

Introdus  / lisätty 26.2.2010

Actualizat / päivitetty 26.3.2010

.

Creează un sit web gratuit sau un blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: