Blogulblog's Blog

Tavutus – despărțirea în silabe

 Tavutus – despărțirea în silabe

.

.

În pagina care urmează în locul tradiționalelor linioare de despărțire a silabelor voi folosi punctul median (·)

V = vocală    C = consoană

Trimiterile sunt către Iso suomen kielioppi

.

tavutus ● despărțire în silabe ■ stavelseindelning

tavutus ● silabisire; spus pe litere ■ avstavning

vine de la tavu – silabă

a nu se confunda cu

taivutus ● inflectare (declinare, conjugare) ■ böjning

taivutus, taivuttaminen vine de la taivuttaa – a îndoi, a plia

.

Desigur, HyväYstävä că ai remarcat încă dintru începuturi că finlandeza este o limbă melodioasă, armonioasă. Armonia constă în armonia intrinsecă a cuvintelor și din îmbinarea plăcută a lor în propoziții și fraze. Cuvintele neaoș finlandeze, sau suomalaisten omat sanat, cum spunea cineva, de obicei, sunt cuvinte scurte de una sau două silabe; nu mă refer la cuvintele compuse care pot fi uluitor de lungi, ci la cuvintele simple.

Dar așa cum lucrurile mari sunt făcute din lucruri mici care, la rândul lor, sunt făcute din lucruri și mai mici (vorba filozofului antic) și cuvintele finlandeze sunt făcute din silabe care sunt construite armonios și care, la rândul lor, sunt alcătuite din litere (în scris grafeme [GRAFÉM, grafeme, s. n. Semn vizual al unui sunet], adică din sunete (în vorbire foneme [FONÉM s. n. cea mai mică unitate fonică sau sonoră a unei limbi, având funcția de a alcătui și de a deosebi între ele cuvinte sau forme gramaticale ale unuia și aceluiași cuvânt.]). Pentru asta finladezii au ales toate vocalele simple ale limbilor europene plus trei sunete fie aduse cu ei, fie împrumutate de la vecini. Dintre consoane s-au păstrat doar cele mai blânde, mai plăcute, eliminând sunetele grosiere, guturale, șuierătoare și foșnitoare precum b, d, f, g, j (românesc), q, x, z. Uite-așa te duce gândul că limba finlandeză este o limbă creată (grație lui Mikael Agricola).

O subdiviziune a silabei este mora.

MÓRĂ, more, s. f. (În prozodia latină) Timp necesar pentru pronunțarea unei silabe scurte, egală cu o optime.

mora (10)

  1. (kielitiede) tavua pienempi kielen yksikkö, suomessa tavun ydin ja sitä seuraavat äänteet
    Sanan ”kiulu” ensimmäisessä tavussa on kaksi moraa, jälkimmäinen puolestaan on yksimorainen.

Mora on tavun pituuden mittayksikkö. Tavun ytimen muodostaa vokaali. Yhden moran mittaisia ovat tavussa kaikki lyhyet vokaalit tavuasemasta riippumatta sekä konsonantit vokaalin jäljessä; pitkä vokaali käsittää kaksi moraa. Lyhyet tavut ovat siis yksimoraisia, pitkät tavut kaksi- tai kolmimoraisia. (» § 14.)

Dar, despre mora discutăm la sfârșitul paginii. Acum ne concentrăm pe silabă – tavu.

Silabisirea corectă asigură un ritm corect al vorbirii (de aici se cunoaște străinul!) și face parte din fonetică.

În scris, în special în scrisul de mână, considerăm despărțirea în silabe ca făcând parte din ortografie. Mai nou, scriem pe calculator și programul de prelucrare a textelor se ocupă de despărțirea în silabe în funcție de limba pe care o folosim.

.

.

Înainte de a pleca la drum să vedem cum se definește silaba – tavu.

SILÁBĂ, silabe, s. f. Parte dintr-un cuvânt, o unitate fonetică minimă a lanțului vorbirii, sau segment fonetic alcătuit dintr-unul sau din mai multe foneme, sunete, pronunțate printr-un singur efort respirator.  ◊ Silabă închisă = silabă care se termină în consoană. ◊ Silabă deschisă = silabă care se termină într-o vocală.

tavu 1

 1.  puhunnan yksikkö, joka koostuu yhdestä t. useammasta äänteestä ja joka muodostaa sanan osan t. sanan. Lyhyt [= lyhyeen vokaaliin päättyvä] tavu. Pitkä [= pitkään vokaaliin, diftongiin t. konsonanttiin päättyvä] tavu. Avo-, umpitavu. Jakaa sana tavuihin.

 Kuv. En ymmärtänyt puheesta tavuakaan yhtään mitään.

 2.  atk (tunnus t) tav. yhtä merkkiä esittävä määrämittainen bittijono, byte.

tavu

Tavu on kielen rytmiyksikkö, joka pienimmillään koostuu lyhyestä tai pitkästä vokaalista tai diftongista; tavun alussa ja lopussa voi lisäksi olla konsonantteja, esim. a-la, uu-si, au-la, kars-ki. Yleisimmät tavutyypit suomessa ovat konsonantti + vokaali sekä konsonantti + vokaali + konsonantti, esim. ka-la, kuk-ka, ta-los-sam-me. (» § 11.)

§ 11 Tavu kielen rakenneyksikkönä ja suomen tavutyyppejä

Tavu on kielen rytmiyksikkö, joka koostuu yhdestä tai useammasta foneemista. Sanavartalot ja sananmuodot puolestaan koostuvat yhdestä tai useammasta tavusta.

Tavun pakollisena osana on lyhyt tai pitkä vokaali tai diftongi. Tavun alussa ja lopussa voi lisäksi olla konsonantteja. Tavun pakollinen ydinosa on siis tyypillisesti sonorisempi kuin sen laidat.

Kaikki suomen vokaalit voivat muodostaa tavun yksinäänkin, mutta yleisimmin tavun muodostaa konsonantin ja vokaalin (CV) tai konsonantin, vokaalin ja konsonantin jono (CVC). Tavunrajaa merkitään seuraavissa esimerkeissä pisteellä.

et.si.ä | yk.si.ö | kiel.si | mi.ni.ää | port.ti | yrt.ti | kaar.tui | jää.dään | äi.ti

Suomen tavutyypit esitetään asetelmassa 3. Vieras- ja slangisanoissa esiintyy muunkinlaisia tavuja (» asetelma 4); niissä voi niin sanan alussa kuin toisen tai kolmannenkin tavun alussa olla konsonanttiyhtymä, esim. (s)tr, (s)pr, (s)pl, (s)kr tai (s)kl (» § 30 – 31).

Asetelma 3: Suomen tavutyypit

[în aranjament propriu, original]

.

1 V i·lo, a·se·ma, o·sa, a·pe·a, yk·si·ö
2 C V ve·sini·mi, ka·la, su·ku, ma·ta·la
3 V C us·ko, ok·sa, au·tu·as
4 C V C mat·to, kas·ku, kas·tet·ta, ras·tas, mul·lat
5 V V uu·si, aa·mu, au·ke·aa, ai·to
6 C V V tyy·ni, lää·ni, tuu·li, maa, sou·taa
7 V V C uit·taa, ais·ti, as·ti·aan
8 C V V C liit·to, kaar·re, raus·ku, ry·tyyt·tää
9 V C C urk·kia, irs·tas
10 C V C C lank·ku, kars·ki, vers·tas

 foarte rare sunt combinațiile CCVC și CCVV

.

[în aranjamentul Iso suomen oppikirja]

.

Tavutyyppi Esimerkkisanoja
1. tavu 2. tavu 3. tavu
CV ja·na ja·na he·del·,ka·to·si
CVC kas·ku ras·kas, kas·vit naa·pu·rus·to, naa·pu·rit
CVCC myrs·ky vers·ti ka·ta·falk·ki
CVV täi päi·ly e·lik·sii·ri
(vei) an·taa naa·pu·rei·ta
CVVC puus·to ko·keil·la (V) a·va·ruus
puis·ta ko·keil·la (N) a·va·ruut·ta
V a·pu säi·e e·li·ö
ai·ko·a
VC äs·ken kau·an a·pe·us
VCC irs·tas (a·ort·ta) (va·ri·ant·ti)
VV uo·ma kau·aa vih·re·ää
VVC aat·to (ha·uis·ta) ta·lo·aan
(yöt)

.

Tavultaan lihavoidut tapaukset edustavat taivutusmuototyyppiä, jossa kyseisenlainen jälkitavu on yleinen, suluissa olevat puolestaan sana-asemassaan harvinaista tavutyyppiä.

.

Asetelma 4: Vierassanoissa esiintyviä tavutyyppejä

Tavutyyppi

Esimerkkisanoja

1. tavu 2. tavu 3. tavu
CCV pro·sent·ti eks·tra ka·tas·tro·fi
CCVC tren·di abs·trak·ti
CCVCC fluns·sa
CCVV klaa·va hams·traa·ja de·mons·traa·ti·o
CCVVC kraat·te·ri mais·traat·ti or·kes·troin·ti
sCCVC stres·si
sCCVCC spriŋk·le·ri

.

Tavujen kvantiteetti

Myös tavuilla on kaksi kvantiteettia. Jokainen lyhyeen vokaaliin loppuva tavu on lyhyt tavu (esim. kä·si, ma·ta·la, ä·re·ä). Pitkä tavu voi päättyä pitkään vokaaliin, diftongiin tai konsonanttiin (esim. ai·koo, ran·taan, aa·mui·hin).

Lyhyet ja pitkät tavut on tärkeä osata tunnistaa morfologian vuoksi, sillä tavun pituus vaikuttaa eräissä tapauksissa (monikon partitiivissa ja monikon genetiivissä) taivutussuffiksin valintaan.

.

Tavurakenne

Yleistä

Jokainen kielenkäyttäjä osaa suurin piirtein jakaa äidinkielensä sanat tavuihin. Pikkulapsetkin jakavat sanoja tavuihin aivan oikein esim. laulaessaan. Tämä johtuu siitä, että tavu on puheen luontainen rytmiyksikkö: äännejono, joka tuotetaan tai ainakin voidaan tuottaa yhdellä henkäyspainalluksella. Eri kielissä sanoja tavutetaan jossain määrin eri lailla. Fonologinen tavu on siis kielikohtainen.


Tavutyypit

Koska suomessa on 8 vokaali- ja 13 konsonanttifoneemia, voisi erilaisia tavuja teoreettisesti olla vähän yli 33 000. Käytännössä eri tavuja on suomessa kuitenkin vain vajaat 3 000. Nämä voidaan yhdistellä kymmeneksi tyypiksi sen mukaan, millaisia tavut ovat rakenteeltaan ja miten vokaalit ja konsonantit niissä sijoittuvat keskenään. Seuraavassa tyypit on esitetty yleisyysjärjestyksessä. Merkintä VV tarkoittaa sekä pitkää vokaalia että diftongia ja CC konsonanttiyhtymää (ei geminaattaa):

Suomessa tavun ytimenä eli sonanttina on vokaali ja se voi olla lyhyt, pitkä tai diftongi. Vokaaliaineksen lisäksi tavussa voi olla sivuäänteenä yksi tai useampia konsonantteja joko ennen vokaalia taikka sen jäljessä. Konsonanttiyhtymiä on yleensä vain ensi tavun lopussa. Tällaisen konsonanttiyhtymän ensimmäinen jäsen on joko likvida (l, r) tai nasaali (m, n, h) ja toinen jäsen obstruentti (k, p, t, s).

Ensi tavun lopussa olevan konsonanttiyhtymän jälkeinen tavu alkaa usein samalla konsonantilla, johon edellinen on päättynyt, niin että tavun rajalle syntyy geminaatta, esim. nilk·ka, sork·ka, vilp·pi, hirt·tää, kans·sa, kilt·ti, int·tää, pank·ki, hamp·pu.

Aina ei geminaattaa kuitenkaan synny: virs·ta, pals·ta, sals·ke·a, kars·ta, myrs·ky. Ensi tavua kauempana on tavun lopussa yleensä vain yksi konsonantti. Huom. kuitenkin uudet lainat, esim. ins·tans·si, as·falt·ti.

Näitä kymmentä tavutyyppiä voidaan pitää suomen kielen perustavuina. Lisäksi kannattaa mainita sellaiset toissijaiset tavutyypit, jotka syntyvät tavunalkuisen CC·jonon ansiosta: CCV, CCVC, CCVV, CCVVC ja CCVCC, esim. pri·mas, prin·sessa, kloo·nata, Klauk·kala, Prink·kala.


Avotavut ja umpitavut

Vokaaliin päättyvä tavu on avotavu, ja konsonanttiin päättyvä tavu on umpitavu.

Avotavu

Avotavu on vokaaliin päättyvä tavu, esim. ta·loau·e·ta (» § 11). Vrt. umpitavu.

Jokainen vokaaliin päättyvä tavu on avotavu, esim. ka·la, ma·ta·la, konsonanttiin päättyvä tavu umpitavu, esim. mat·kus·ta·es·saan.

Avotavuja: a·su | ke·hu | myy·rä | säi·li·ö

Avotavu, joka on tyyppiä V tai CV, on lyhyt tavu. Lyhyen tavun ytimen muodostaa siis lyhyt vokaali. Pitkiä tavuja ovat kaikki umpitavut sekä ne tavut, joiden lopussa on pitkä vokaali tai diftongi.

Umpitavu

Umpitavu on konsonanttiin päättyvä tavu, esim. jal·karosvers·tas (» § 11). Vrt. avotavu.

Umpitavuja ovat myös ne tavut, jotka kirjoituksessa loppuvat vokaaliin mutta joiden lopussa tapahtuu loppukahdennus, esim. kaste laskeutuu → [kastel laskeutuu].

Umpitavuja: ap·pi | käs·kyt | alt·ta·ri | nuot·taa | peit·tees·sä

.
Lyhyet ja pitkät tavut

Lyhyt tavu päättyy lyhyeen vokaaliin; kaikki muut tavut ovat pitkiä. Pitkiä tavuja ovat siis esim. seuraavista sanoista lihavoidut: kaa·taa, voi, kas·tet·ta, an·nat·kos. Myös loppukahdennus synnyttää pitkiä tavuja.

Lyhyitä tavuja: a·su | ke·hu | myy· | säi·li·ö

Pitkiä tavuja: ap·pi | käs·kyt | alt·ta·ri | nuot·taa | peit·tees·sä | huo·no | tie

Huom· Jono VV tarkoittaa diftongia tai pitkää vokaalia, jono CC kahden konsonantin yhtymää tai geminaattaa (asetelmissa 3 ja 4 kuitenkin vain kahden eri konsonantin yhtymää).

Kaikki konsonantit eivät esiinny kaikissa tavuasemissa: esimerkiksi omaperäisessä sanastossa ei yleiskielessä esiinny tavunloppuisia konsonantteja d, j, v. Konsonanttien yhdistymismahdollisuudet ovat tavun alussa ja lopussa ylipäätään varsin rajalliset: mm. sellaiset tavut kuin nekl, savt ja mlös ovat mahdottomia (» § 30). Tavujen muodostuksessa voi olla myös satunnaisia aukkoja: esim. VCC-tyypin periaatteessa mahdolliset tavut ärk, olp, yns eivät esiinny missään sanassa tai sananmuodossa, mutta saman tyypin tavut ark, alp, ins esiintyvät (ark·ku, alp·pi, ins·pis).

Sananalkuisten ja ‑loppuisten tavujen rakennetta koskevat hieman eri ehdot kuin muita tavuja. Tavunalkuiset konsonanttiyhtymät ovat useimmiten sananalkuisia (flik·ka, stres·si). Jäljempänä sanassa taas esim. kolmen konsonantin yhtymä jakautuu tavuihin yleensä niin, että jälkimmäisen tavun alkuun tulee vain yksi konsonantti (myrs·ky, hart·si, ins·pis).

Vierassanoissa on sanansisäisten konsonanttiyhtymien tavutuksessa vaihtelua. Prefiksi voi erottua muusta sanasta sillä tavoin, että tavunraja sijoittuu prefiksin ja muun sana-aineksen väliin (a). Toinen tendenssi on, että tavunraja on s:n jäljessä, vaikka sitä seuraisi useammankin konsonantin yhtymä (yleensä tr tai kr) (b). (Tavutuksen vaihtelusta myös » § 21 – 22.)

(a)

eks·plisiittinen | in·spiraatio ~ ins·piraatio | sub·stantiivi ~ subs·tantiivi | kon·flikti ~ konf·likti

(b)

eks·tra, hals·trata, demons·traatio, bis·tro (~ bist·ro) | trans·kriptio, sans·krit

Totunnainen ortografinen tavutus, jota sovelletaan jaettaessa sana kirjoituksessa eri riveille, ei vierassanoissa aina täysin vastaa niiden fonologisia tavutusmahdollisuuksia. Esimerkiksi sanassa maistraatti konsonanttiyhtymän ortografisena tavutuksena on maist-raatti, mutta mahdollisina fonologisina tavutuksina maist·raatti ja mais·traatti. Sama koskee sanaa deskriptio: ortografinen tavutus desk-riptio ~ de-skriptio, vrt. fonologinen desk·riptio ~ des·kriptio ~ de·skriptio.

Sananloppuisen tavun lopussa ei yleiskielessä esiinny konsonanttiyhtymiä ja yksinäiskonsonanteistakin vain t, n, s, r ja l. Poikkeuksena ovat ns. sitaattilainat, joiden lopussa voi yksikön nominatiivissa olla muukin konsonantti, esim. golf, tag, talmud, doping. Puheessa, varsinkin loppuheittoisissa murteissa, esiintyy sananloppuisena myös sellaisia konsonanttiyhtymiä ja konsonantteja, joita ei yleiskielessä tässä asemassa tavata, esim. tuolt, näist, miks, otaŋks, jääp. Lisäksi on interjektioita, joiden tyypillinen piirre ovat juuri sananloppuiset konsonantit ja (s:lliset) konsonanttiyhtymät, esim. aih, naks, auts, kop kop.

Huom. 1. Partikkelit, apuverbit ja pronominit ovat keskimäärin lyhyempiä kuin ns. sisältösanat eli substantiivit, adjektiivit, verbit ja adverbit. Sisältösanoissa on aina vähintään pitkä vokaali tai diftongi ja niiden lyhyimmät tyypit ovat muotoa (C)VV ja (C)V.CV, kun taas partikkelit, apuverbit ja pronominit pienimmillään koostuvat vain yhdestä CV– tai (C)VC-tavusta (ja, no, jos, on, ei, se, ), puhutussa kielessä olla– tai kieltoverbin muoto jopa pelkästä V-tavusta: o ’on; (ei) ole’, e ’en’.

Huom. 2. Myös murteissa tavattavat svaavokaalit ja sisäheitto (» § 33) vaikuttavat tavurakenteeseen. Svaavokaalin yleisyys vahvistaa CV-tavutyypin asemaa. (Despre vocala svaa, sva, șva sau schwa, ceva mai târziu!)

.

Toată explicația de mai sus nu se aplică în practică decât parțial pentru că intervin factorii istorici, unele forme care nu mai sunt în uz dar continuă să influențeze formele actuale. Astea nu are de unde să le știe nici finlandezul și cu atât mai puțin străinul.

Avem un exemplu grăitor:

S-a pus întrebarea Miten jaetaan tavuihin sanan lukkoon (illatiivi sanasta lukko)? luk-koon vai luk-ko-on? Jos tavu
-koon on umpitavu, niin miksi siinä on vahva aste?

Răspunsul: 

Tavujako on luk-koon. Tavujako noudattaa nykyistä ääntämistapaa.
Illatiivi on kielihistoriallisesti alun perin ollut pääte -hen. Sen edellä on lukko-sanassa ollut avotavu, ja siksi siinä on säilynyt vahva aste. Kun -hen on liittynyt vokaalipäätteiseen vartaloon, sen oma vokaali on ensin muuttunut samaksi vokaaliksi kuin edeltävä (assimiloitunut), siis tässä tapauksessa lukko-hon. Pohjalaismurteissa h on säilynyt vielä nykyisinkin. Muista murteista ja yleiskielestä se on kadonnut, lopputulos on siis lukkoon.

Jos pääte liittyy pitkään painolliseen vokaaliin tai diftongiin, h on säilynyt yleiskielessäkin: maahan, puihin.

Tavutuksesta on kysytty aiemminkin. Toimiva linkki tavutuspalveluun löytyy arkistomme avulla:
http://www.lingsoft.fi/cgi-bin/finhyp; Pirkko Leino: Hyvää suomea. ; Lauri Hakulinen: Suomen kielen rakenne ja kehitys.

.

§ 21 Yleistä diftongeista

Diftongi on kahden samaan tavuun kuuluvan eri vokaalin jono. Diftongi äännetään siten, että yhdestä lyhyestä vokaaliäänteestä siirrytään toiseen ilman keskeytystä tai selvää rajakohtaa. Kokonaiskestoltaan diftongi vastaa pitkää vokaalia.

Diftongeja esiintyy perussanoissa (tie, aika), ja niitä tuottavat myös taivutus (söi, pahoissa) ja johtaminen (pukeutua, makailla).

Suomen yleiskielessä on 18 varsinaista diftongia. Ne ovat yleensä suppenevia: jälkikomponentti on suppea ja alkukomponentti puolisuppea tai väljä. Suppeat vokaalit i, u ja y voivat lisäksi keskenään muodostaa suppeita diftongeja.

Suppenevat diftongit: ei öi äi oi ai | ey öy äy | eu ou au

Suppeat diftongit: yi ui | iy iu

Diftongit iy ja ey eivät esiinny ensi tavussa lukuun ottamatta muutamaa leyh-alkuista sanaa (esim. leyhytellä).

Väljeneviä eli avartuvia diftongeja on yleiskielessä kolme. Niiden alkukomponentti on suppea ja jälkikomponentti puolisuppea.

Väljenevät diftongit: ie yö uo

Väljeneviä diftongeja esiintyy lähinnä sanan ensi tavussa, esim. sieni, tuoli. Kauempana sanassa jono ie on tavallisemmin vokaaliyhtymä: hygi·enia, kari·es, karri(·)eristi, lassi(·)e, orji(·)en, etsi(·)en, paperi(·)en.

Huom. Väljenevät diftongit esiintyvät länsimurteissa usein jälkikomponentiltaan edelleen väljentyneinä, esim. juɔ ~ jua (» § 23). Savolaismurteissa esiintyy ensi tavussa pitkän väljän vokaalin aa, ää asemesta väljeneviä diftongeja ua ~ oa, ~ (» § 19), esim. mua, peä. Suppenevien diftongien jälkikomponentti puolestaan voi savolais- ja lounaismurteissa diftonginreduktion (» § 23) vuoksi olla muukin kuin suppea vokaali, esim. äe, ao.

.

§ 22 Diftongi vai vokaaliyhtymä?

Astevaihtelun alaisen k:n katoedustuman sisältävissä sanavartaloissa esiintyy vokaalijonoja, jotka ääntyvät vaihtoehtoisesti joko diftongeina tai eritavuisten vokaalien yhtyminä (» § 25).

hi(·)en (: hiki) | ha(·)un (: haku) | ha(·)en : ha(·)in (: hake-) | ry(·)in (: ryki-) | te(·)in (: teke‑) | ko(·)in (: koke-) | tä(·)yn (: täky)

Vähintään kolmen vokaalin jonossa tai pitkän ja lyhyen vokaalin yhtymässä sen sijaan on aina tavunraja:

ha(·)un : ha·uissa | hau·en : hau·issa | kai·un : kai·uissa | tau·on : tau·oissa | i·äisyys (vrt· ikä) | raa·in | lii·an

k:n heikkoa astetta edustavissa sanoissa on myös sellaisia kahden vokaalin jonoja, joita ei varsinaisesti lueta suomen diftongeihin, esim. ha(·)en, ko(·)en, pu(·)en, lo(·)at, te(·)ot. Tällöin jono on ensisijaisesti vokaaliyhtymä ja sisältää tavunrajan, mutta voi toisaalta ääntyä diftonginakin. Samanlaista vaihtelua on joissakin vierassanoissa, esim. pi(·)a·no, ma(·)es·tro, te(·)ologi, ko(·)alitio.

Myös muutamassa johtimeltaan U-alkuisessa johdostyypissä esiintyy potentiaalisia tavunrajoja.

rak·ka(·)us : rak·ka(·)ut·ta : rak·ka(·)u·den no·pe(·)us, äi·ti(·)ys, ou·to(·)us

hyök·kä(·)ys : hyök·kä(·)yk·sen pur·ka(·)us, ros·vo(·)us

e·he(·)yt·tää : e·he(·)y·tän | e·ri(·)yt·tää, e·ri(·)y·tys, kula(·)uttaa

Varsinkin jos tavutus vokaaliyhtymäksi tuottaisi jälkitavun, jossa on lyhyt vokaali yksinään, vokaalit äännetään herkästi samaan tavuun kuuluvina, esim. e·riy·tys, tae, pia·no.

Tavunrajan hahmotus voi vaikuttaa myös sanapainoon ja eräissä tapauksissa sanan taivutukseenkin. Esimerkiksi substantiivit piano ja maestro taipuvat tavallisesti kuin kaksitavuiset sanat: pianojen (*pianoiden), maestrojen (~ harv. maestroiden), mikä viittaa siihen, että yhtymät ia ja ae äännetään niissä diftongeina.

 

.

§ 30 Trak·to·ri, kra·pu·la, kimp·sut, kirs·tu

Tavunsisäiset konsonanttiyhtymät voidaan jakaa tavunalkuisiin ja tavunloppuisiin (» asetelma 9). Tavunalkuiset konsonanttiyhtymät esiintyvät yleensä vain sananalkuisessa asemassa:

klaava, kraana, knalli | traktori | pramea, pläsi | slummi, snagari, smaragdi, sviitti, strategia | frotee, flirtti

Tavun lopussa esiintyy tavallisesti eri konsonanttiyhtymiä kuin tavun alussa. Tavunloppuiset yhtymät ovat (sananloppuisia lukuun ottamatta) osana laajempaa tavunrajaista konsonanttiyhtymää (» § 31), jonka loppu sijaitsee seuraavan tavun puolella:

holk·ki, sork·ka, peŋk·ki | kilt·ti, sort·sit, kent·tä | vilp·pi, korp·pi, kimp·sut | puls·si, kirs·tu, pens·ka, hams·teri, angsti | surf·fata

Asetelma 9: Tavunalkuiset ja ‑loppuiset kahden konsonantin yhtymät

2. konsonantti

p

t k f s h l r m n ŋ

v

1.

k
o
n
s
o
n
a
n
t
t
i

p

.ps. .pl

.pr

t

.ts.

.tr

k

.ks. .kl .kr

.kn

f

.fl

.fr

s

.sp .st. .sk .sf .sl (.sm) .sn

.sv

h

l

lp. lt. lk. (lf.)

ls.

r

rp. rt. rk. (rf.)

rs.

m

mp.

ms.

n

nt.

ns.

ŋ ŋk. (ŋs.)
.CC = tavunalkuisena esiintyvä, CC. = tavunloppuisena esiintyvä, .CC. = sekä tavunalkuisena että -loppuisena esiintyvä konsonanttiyhtymä. Harvinaiset yhtymät suluissa.

Keskeinen tavunsisäisiä konsonanttiyhtymiä koskeva rajoitus on se, että tavun alussa tai lopussa voi olla enintään kaksi konsonanttia (tosin s voi esiintyä kolmantena CC-jonon laidalla) ja että näistä sonorisempi on lähempänä tavun ydintä (» § 11). Yleensä yhtymän muodostavat sonorantti (nasaali tai likvida) ja obstruentti. Obstruentti on klusiili k, t, p tai frikatiivi s, harvemmin f. Äänteet j ja d eivät esiinny tavunsisäisissä konsonanttiyhtymissä, v vain tavunalkuisessa yhtymässä sv.

Frikatiivi s voi muodostaa konsonanttiyhtymän myös toisen obstruentin kanssa. Yleensä s on tavun laidalla. Sananalkuisena yhtymä klusiili + s esiintyy pienessä joukossa vieras- ja slangisanoja. Tavunloppuisena ei esiinny s-alkuisia yhtymiä lukuunottamatta erilaisia loppuheiton kautta syntyneitä sananloppuisia st-tapauksia.

spagetti, stara, skidi, sfääri | jäts·ki, teks·ti | psyykkinen, tsiikata, ksenofobia | (puhek.) näist, talost, must ’minusta’, kovast ’kovasti’

Lisäksi s on ainoa konsonantti, joka liittyy kahden konsonantin yhtymään sanan alussa tai tavun lopussa; jälkimmäisiä tapauksia on vain slangisanoissa.

spreijata, struktuuri, skraka | limps·ka, romps·ku, bants·ku

.

§ 31 Kahden konsonantin yhtymiä: tah·to, mor·si·an, a·fo·ris·mi

Tavunrajaisia konsonanttiyhtymiä on enemmän kuin tavunsisäisiä. Eniten erilaisia tavunrajaisia yhtymiä esiintyy ensimmäisen ja toisen tavun rajalla ja lyhyen vokaalin jäljessä. Mahdolliset kahden lyhyen konsonantin yhtymät on esitetty asetelmassa 10. Yhtymien alkukomponenttina eivät esiinny j tai d, jälkikomponenttina ei ŋ.

Asetelma 10: Tavunrajaiset kahden lyhyen konsonantin yhtymät

2. konsonantti

p

t k f s h l r m n v j

d

1.

k
o
n
s
o
n
a
n
t
t
i

p

t

k

f

s

h

l

r
m
n

ŋ

v

Avoympyrällä (cerc alb) merkityt yhtymät esiintyvät vain vierassanoissa.

.

Distribuutioltaan laajimpia ovat seuraavat kahden konsonantin yhtymät. Niitä voi edeltää lyhyt tai pitkä vokaaliaines ja ne voivat sijaita ensimmäisellä tai jäljemmällä tavunrajalla.

sk hk | st ht lt rt nt | hd | ts ks ls rs ns | mp

ruska, karahka | esto, tahto, kavaltaa, siirtää, asento | ahdas | veitsi, juoksu, tylsä, morsian, kansi | toiveikkaampi

Näistä yhtymät ls, rs ja ns esiintyvät jäljempänä sanassa tai VV-jonon jäljessä yleensä vain taivutusmuodoissa, esim. sävelsi, kiersi, alensi.

Pelkästään lyhyen vokaalin jäljessä esiintyvät seuraavat konsonanttiyhtymät. Yleensä ne sijaitsevat ensimmäisellä tavunrajalla, mutta seuraavassa sanalistassa lihavalla merkityt yhtymät myös jäljempänä sanassa. Monet esiintyvät vain vierassanoissa.

konsepti, ellipsi, kupla, aprikoida, katko, atleetti, katetri, rytmi, katve, lotja, kompakti, meklari, tekniikka, frekvenssi | nafta, safka, afro, raflaava, aforismi, kasvi | kalpea, alku, sulfidi, vadelma, kolvi, vanilja, velho, arpi, korko, morfiini, kurlata, kanerva, nurja, verho | limsa, kolumni, timjami, fanfaari, Venla, kenraali, konvehti, kastanja, vanha, aurinko, magneetti, pingviini | kahlata, vihreä, huhmar, kirahvi, vihje, klovni

Lyhyen tai pitkän vokaaliaineksen jäljessä tavataan yhtymät kr, sl, sp, rm, rn, nd, hn (vuokra, kaisla, piispa, kuorma, kaarna, saundi, raihnas), näistä rm, rn ja nd myös ensimmäistä tavunrajaa jäljempänä.

Huom. Monilla yleiskielessä ts-yhtymän sisältävillä sanoilla kuten metsä, veitsi, itse, katsoa, viitsiä, (tarvita : ) tarvitse- on murteellinen asu, jossa ts-yhtymän sijalla on geminaatta tt (länsimurteet) tai yhtymä ht (savolaismurteet). Nämä äännevastineet ovat osassa esiintymäaluettaan astevaihtelun alaisia: (mettä : ) mettän ~ metän, (mehtä : ) mehtän ~ metän ~ mehän. Toisaalta on runsaasti sellaisia ts:n sisältäviä lainasanoja, jotka ovat murteissakin ts:llisiä, esim. ratsu, vitsi, hitsata, putsata. (Rapola 1966: 182–195; Mielikäinen 1991: kartat 2a ja 2b; Nuolijärvi – Sorjonen 2004.)

.

 .

În rezumat:

Sanan jako eri riveille adică despărțirea în silabe a cuvintelor finlandeze se face după următoarele reguli principale:

  1. o consoană simplă face silabă cu vocala sau cu diftongul care urmează:
    pu·he·linSuo·mi
  2. consoanele duble se divid; grupurile de consoane se divid înaintea ultimei consoane:
    lop·puus·kokart·ta
  3. vocalele se separă doar dacă nu formează un diftong:
    pi·anno·pe·aha·lu·an ma äi·tivies·timuo·to
  4. vocalele lungi fac parte întotdeauna din aceeași silabă:
    aa·mutääl·lähuo·nee·seen

Suomen tavutuksen säännöt

Suomen tavutuksesta voidaan esittää mm. seuraavat säännöt:

  • Tavunraja on jokaisen CV-jonon edessä, esim. ka·la·pa·ta.
  • Tavunraja on sellaisen VV-jonon sisällä, joka ei ole diftongi, esim. ko·et·taa, am·pi·ai·nen.
  • Kaikki ensi tavua kauempana olevat i-loppuiset VV-jonot ovat diftongeja ympäristön laadusta riippumatta, esim. sa·noin.
  • Ensi tavua kauempana olevat u– ja y-loppuiset VV-jonot voivat olla diftongeja tai vokaaliyhtymiä (välissä siis tavunraja). Esimerkkejä: sa·nou·tu·a sa·no·u·tu·a, vih·kiy·dyt·ty·ään – vih·ki·y·dyt·ty·ään, rak·kau·del·la – rak·ka·u·del·la, rak·kaus – rak·ka·us, vieh·keyt·tä – vieh·ke·yt·tä.

.

Kuningatar 

Kuningatar, un cuvânt frumos care se desparte ku·nin·ga·tar unde observăm că se alternează silabe de două sunete terminate în vocală cu două silabe de trei sunete cu vocala la mijloc; lucru deloc întâmplător. În virtutea regulilor de mai sus, unele forme inflexionare suferă modificări, astfel, în unele apare un t în plus astfel genitivul devine  kuningattaren (ku·nin·gat·ta·ren) dar partitivul rămâne cu un singur t kuningatarta (ku·nin·ga·tar·ta).

.

orporivi: ettei uusi kappale jakaudu niin, että siitä tulee si­vun lop­puun vain yksi rivi.

leskirivi: kap­pa­leen viimeinen, vajaa rivi tulee yksi­nään uuden sivun alkuun. Imaginile pe linkul: Orpo- ja leskirivit

.

.

Vieraiden sanojen tavutus

Sivistyssanat yleensä kuten omat sanat

Sivistyssanat aiheuttavat ongelmia tavutuksessa. Pääsääntönä on, että ne tavutetaan kuten omaperäiset sanat, mutta tähän on monia ja osittain tulkinnanvaraisia poikkeuksia.

Jos sana joudutaan jakamaan eri riveille, niin viralliset säännöt vaativat useissa tapauksissa sivistyssanan jakamista toisin kuin yleensä suomen kielessä, esimerkiksi at-tribuutti eikä att-ribuutti, ja joissakin tapauksissa sallivat molemmanlaiset vaihtoehdot, esimerkiksi demo-kratia tai demok-ratia.

Sääntöjä on kuitenkin hankala selvittää ja muistaa. Sääntöjen mukainen jako voi hämmentää lukijoita, koska sääntöjä ei useinkaan noudateta. Lisäksi tietokoneen tekemä tavutus ei yleensä ota niitä huomioon. Normaali suomen kielen tavutuskin on hyvin hankalaa toteuttaa tietokoneilla täysin oikein (siis myös yhdyssanat oikein tavuttaen), ja tällaiset poikkeukset aiheuttaisivat vielä lisäongelmia.

Lisäksi sääntöjen sisältökin on epäselvä muun muassa siksi, että mm. Suomen kielen perussanakirja ei sisällä tavutusohjeita. Nykysuomen sivistyssanakirja, joka on muutenkin hyvä hakuteos, sisältää kyllä tavutustiedot, mutta se on jo monelta osin vanhentunut.

Sivistyssanojen riveille jakamista koskevat erikoissäännöt perustuvat sanojen alkuperään, tarkemmin sanoen siihen, että sana saattaa olla alkujaan yhdyssana tai sisältää etuliitteen. Esimerkiksi demokratia on alkujaan yhdyssana, ja tämä on melko helppo ymmärtää, kun ajattelee sen rinnalla sellaisia sanoja kuin aristokratia jabyrokratia. Paljon hankalampi on sana attribuutti, koska sen tavutussääntö perustuu siihen, että alkuosa at- on alkujaan etuliite (ja samaa alkuperää kuin latinan sanaad, jonka konsonantti on tässä muuttunut seuraavan konsonantin kaltaiseksi).

Joissakin tilanteissa esiintyy kolmenkinlaista tavutusta. Esimerkiksi sanan konstruktio ensimmäinen konsonanttiyhdistelmä voidaan jakaa kolmella tavalla:

  • konst-ruktio, joka on suomen yleisten sääntöjen mukainen tavutus
  • kon-struktio, joka on sanan alkuperän mukainen (kon- on alkujaan etuliite) ja mainitaan vaihtoehdoksi mm. Nykysuomen sivistyssanakirjassa
  • kons-truktio, joka ei ole nykyisten normien mukainen mutta jota on perusteltu äänteellisesti: sana on luonnollisinta hahmottaa ja ääntää niin, että raskas konsonanttiyhdistelmä jakautuu kahteen kahden konsonantin ryhmään.

Silloin, kun kirjoittaja itse jakaa tekstinsä eri riveille, voidaan ongelmat yleensä välttää sillä, että sanaa ei lainkaan jaeta sellaisesta kohdasta, jossa normi saattaisi vaatia suomen kielen yleisistä säännöistä poikkeavaa jakamista. Esimerkiksi tavutus attri-buutti tai konstruk-tio on luonteva ja myös normin mukainen. Jos kuitenkin sana joudutaan jakamaan tulkinnanvaraisesta kohdasta, aiheuttaa suomenmukainen tavutus yleensä vähemmän hämmennystä kuin sanan alkuperän mukainen.

Joskus sana on sekä kirjoittajan että lukijan helppo hahmottaa yhdyssanan omaiseksi, vaikka se ei suomen kielen kannalta varsinaisesti yhdyssana olekaan. Silloin voi jakaa normien mukaisella tavalla osien rajalta: demo-grafiakalli-grafia.

.

Vieraat nimet ja sitaattilainat mielellään jakamattomina

Vieraiden nimien ja muiden vieraasta kielestä suoraan otettujen sanojen kuten sitaattilainojen tavuttamista kannattaa välttää. Vaikka tavutus olisi jonkin säännöstön mukaan oikeakin, tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista nimen outouden takia. Tekstiä ääneen luettaessa käy helposti niin, että rivin lopussa oleva vieraan nimen alku luetaan väärin. Kyseistä kieltä tuntevallekin lausuminen selviää vasta, kun koko nimi on luettu, sillä yleensä vasta silloin on edes pääteltävissä, mitä kieltä nimi on.

Luonnollista olisi, että jos kokonaan vierasta kieltä oleva sana tavutetaan, sovelletaan asianomaisen kielen sääntöjä. Tämä on usein vaativaa, ja virallisissa ohjeissa Kielikellossa 2/2006 onkin varsin salliva ja epämääräinen kanta: ”Vieraskieliset nimet ja sitaattilainat voidaan useimmiten jakaa riviltä toiselle suomen tavutus­periaatteiden mukaan.” Tätä lienee tulkittava niin, että vieraan kielen mukainen tavutuskin on sallittua, etenkin kun laina­sano­ja­kin saa tavuttaa osittain vieraan kielen mukaan (esimerkiksi syn-kroninen, mikro-skooppi). Epäselvää on, onko se suositeltavampaa.

Jakaminen ”suomen tavutus­periaatteiden mukaan” tarkoittanee, että sana jaetaan ikään kuin se olisi suomea ja luettaisiin suomen kielen yleisten sääntöjen mukaan. Käytännössä tämä merkitsee sääntöä, jonka mukaan tavunraja sijaitsee peräkkäisistä konsonanteista viimeisen edellä (tietenkin vain silloin, kun sana vielä jatkuu kyseisten konsonanttien jälkeen. Vokaalien välistä jakamista lienee syytä välttää myös vieraissa sanoissa. Seuraaviin esimerkkeihin on yhdysmerkillä merkitty tämän mukaiset sallitut jakokohdat.

lea-sing [vaikka englannissa: leas-ing]

Skel-lef-teå

Cast-ro

Yhden äänteen merkkiä ei jaeta

Kielikello 2/2006 esittää kuitenkin yhden tärkeän poikkeuksen: ”Yhtä äännettä merkitsevät kirjaimet merkitään kuitenkin samaan tavuun.” Ajatus on aiemmin ilmaistu niin, ettei sellaista kirjainyhdistelmää tavuteta, joka on yhden äänteen merkki, siis esimerkiksi englannin kirjainyhdistelmää ”sh”, saksan yhdistelmää ”sch” taikka puolan tai unkarin yhdistelmää ”sz”. Myöskään esimerkiksi venäjänkielisessä nimessä olevaa yhdistelmää ”ts”, ”tš” tai tai ”štš” ei tulisi jakaa, koska kukin on venäjässä yhden äänteen merkki, vaikka se translitteroidaan kahdella tai kolmella kirjaimella. Kyseenalainen on myös esimerkiksi sellainen venäläisen nimen tavutus kuin ”Selezn-jov”, koska tässä j-kirjain ei äänny, vaan asiallisesti liittyy edeltävään n-kirjaimeen osoittaen n-äänteen liudentuneeksi.

Goe-the

Wa-shington

Kaksoiskonsonanttien ongelma

Kielikello 2/2006 rikkoo omia sääntöjään esittämällä esimerkkeinä tavutukset ”control-ler” ja ”Pot-terin”. Näissä sanoissahan konsonanttiyhdistelmät ”ll” ja ”tt” tarkoittavat yksin­ker­tai­sia konsonantteja, eli kumpikin niistä on yhden äänteen merkki. Selvää on toisaalta, että tavutukset ”contro-ller” ja ”Po-tterin” näyttäisivät suomalaisesta lukijasta aivan liian oudoilta. Sääntöön lieneekin ajateltava ainakin se poikkeus, että kaksoiskonsonantin saa jakaa, vaikka se tarkoittaisi yhtä äännettä.

Yhtä selvää ei ole, että jakaminen on tarkoitettu sallituksi silloin, kun kaksoiskonsonantti tarkoittaa olennaisesti erilaista äännettä kuin yksinkertainen konsonantti. Jos esimerkiksi sana ”paella” ajatellaan lainasanaksi, joka ääntyy suomen mukaisesti, on tavutus ”pael-la” tietysti mahdollinen. Jos se taas ajatellaan espanjan sanaksi, jolloin ”ll” ääntyy liudentuneena l-äänteenä taikka pitkänä j-äänteenä, (vrea să spună li) ei sellainen tavutus tunnu ollenkaan hyvältä – eikä suomenkielisen tekstin seassa myöskään ”pae-lla” vaikuta hyvältä.

Myös esimerkiksi sellainen oikea tavutus kuin ”Fi-scher” tai ”Be-cker” saksan nykyisten oikeinkirjoitussääntöjen mukaan) tai ”Selez-njov” näyttäisi monista oudolta.

On siis hyvä kokonaan välttää lyhyiden vieraiden nimien tavutusta ja tavuttaa pitkät nimet vain melko ongelmattomista kohdista. Esimerkiksi nimen ”Patrick” taivutusmuodon ”Patrickille” voi tavuttaa ”Pat-rickille” tai ”Patrickil-le” mutta ei ”Patric-kille” eikä ”Patri-ckille”, jotka ovat eri tavoin epäloogisia vaihtoehtoja.

Yhdysosien rajalta jakaminen

Kielikello 2/2006 lisää vielä: ”Myös vieraskieliset yhdyssanat jaetaan mieluiten yhdysosien rajalta.” Esimerkkinä tästä on ”Living-stone” Käytännössä lienee syytä tulkita, että ainakin selvästi yhdyssanaksi hahmottuva vieraan kielen sana tavutetaan niin, että yhdyssanaluonne otetaan huomioon. Sen lisäksi, että yhdysosien rajalta jakaminen on sallittua ja ensi­sijais­ta­kin, olisi virheellistä jakaa niin, että yhdyssanan osasta jää yksi kirjain eri riville (esimerkiksi Wel-tanschauung). (Când o să vorbin despre cuvintele compuse, am să insist asupra lor pentru că sunt o piatră de încercare și pentru finlandezi; fără să înțelegi cum se fac și se desfac, nu poți merge mai departe. Vezi și Străinul şi limba finlandeză.

Welt-
anschauung

Tavutuksen välttäminen epäselvissä tilanteissa

Kielikello 2/2006 kehottaa myös välttämään tavutusta epäselvissä tilanteissa: ”Jos on epävarma ääntämisestä tai yhdysosien rajasta, sana jätetään mieluiten tavuttamatta.” Tässä epävarmuus ääntämisestä viittaa epävarmuuteen siitä, onko jokin kirjainyhdistelmä yhden äänteen merkki. Periaatetta voi kuitenkin noudattaa laajemminkin: jos on mah­dol­lis­ta, että suomen kielen mukainen kirjoitusasun tavutus johtaisi pahaan ristiriitaan vieraan kielen ääntämyksen kanssa, on parempi jättää tavuttamatta.

Yksitavua ei pitäisi jakaa

Selvänä virheenä voidaan pitää sellaisen sanan jakamista, joka ääntyy yksitavuisena, esi­mer­kik­si ”Jacques”. Tämän nimet taivutusmuodot suomen kielessä ovat kyllä monitavuisia, mutta niitä ei käytännössä voi jakaa ensimmäisen ja toisen tavun rajalta; esim. ”Jac-quesin” olisi kovin outo (vaikkakin ilmeisesti Kielikellon ohjeen mukainen), sen sijaan ”Jacquesil-le” on mahdollinen jako. Vastaavasti esimerkiksi nimen ”Rogge” perus­muotoa ei käytännössä voi tavuttaa; ”Rog-ge” olisi mahdoton, koska sanassa ei ainakaan oikeassa ääntämyksessä äännetä kaksoiskonsonanttia. Pitempiä muotoja voi tavuttaa, esim. ”Roggel-ta”.

Kahtena konsonanttina ääntyvät kirjaimet

Suomenkieliseen tekstiin ei oikein sovi sellainen tavutus, jossa jaetaan kahta konsonanttia tarkoittavan kirjaimen edestä, esimerkiksi ”lu-xus” tai ”na-zionale”. Vieraassa kielessä saatetaan kahden konsonantin yhdistelmä tulkita yhdeksi äänteeksi tai ainakin sellaiseksi, joka voi olla tavun alussa. Suomen kielen kannalta sellainen ei ole luonnollista, koska ääntämyksessä suomalainen tulkitsee tavunrajojen kulkevan esim. ”luk-sus” tai ”nat-sionaale”.

Koodinomaisten ilmausten tavutus

Tietokonekielen, koodin tai vastaavan merkintätavan sisältämää kirjainjonoa ei pitäisi jakaa, vaikka se muodoltaan ja lukutavaltaan vastaisi sanaa. Ohjelmat yleensä pyrkivät tavuttamaan ne, jos tavutus on käytössä, joten tavutus on ehkä erikseen estettävä esimerkiksi kirjoit­ta­mal­la tavutusvihje merkkijonon alkuun.

Seuraavassa on ote eräästä ohjelmoinnin oppikirjasta. Siinä lihavoidut merkkijonot ovat ohjelmointikieleen kuuluvia nimiä, jotka on kirjoitettava ohjelmaan jakamattomina.

  • Olion tietojen tallentamiseksi ja lukemiseksi luokan täytyy toteuttaa Seria-
    lizable-rajapinta.
  • Olion tämän hetkiset tiedot tallennetaan kokonaisuudessaan käyttäen Ob-
    jectOutputStream-oliota.

Ilmaus ”tämän hetkinen” tulisi kirjoittaa yhdeksi sanaksi, ”tämänhetkinen”. Ks. kohtaa Yhteen vai erikseen?

Esimerkistä jää periaatteessa epäselväksi, onko rajapinnan nimi Seria-lizable vai Serializable. Vaikka vastaus on suhteellisen ilmeinen, saattaa joissakin tilanteissa syntyä todellisia väärinkäsityksiä, etenkin jos kyseessä ei ole oppikirja, jossa esiintyy saman­tapaisia tilanteita paljon ja lukija on tottunut niihin. Jos jälkimmäisessä kohdassa mainittu olion nimi olisi jakautunut hiukan toisin, merkkien Object jälkeen, voisi lukija todella jäädä epä­tie­toi­suu­teen siitä, onko nimi Object-OutputStream vai ObjectOutputStream.

Tietotekniikan tms. oppikirjojen merkintöjen selityksissä tulisi kuvata tällaiset asiat, koska esimerkiksi muuttujan- ja funktionnimien jakautumista eri riveille ei useinkaan voida täysin välttää.

Koodinomaiset ilmaukset sisältävät usein erikoismerkkejä, ja tietokoneohjelmat saattavat jakaa erikoismerkin jäljestä, vaikka ilmauksessa ei olisi lainkaan välilyöntejä. Esimerkiksi ilmaus foo:bar saattaa jakautua kaksoispisteen jäljestä. Tällöin voi lukija luulla, että tarkoitetaan ilmausta foo: bar, joka saattaa olla käytetyssä tietokonekielessä sallittu mutta merkitykseltään aivan toinen! Jakautumisen estäminen saattaa olla hankalaa ja vaatia ohjelmakohtaisia tekniikoita.

Sfaturi bune despre subiect de la Jukka Korpela:

  • Vieraiden nimien ja usein myös vierasperäisten sanojen tavutusta kannattaa välttää edellisessä kohdassa kuvatuista syistä.
  • Harvinainen tai muuten outo sana kannattaa jättää tavuttamatta, koska rikkomalla sanan osiin tavutus vaikeuttaa sanan hahmottamista. Tavutettu ”haa-sia” on hiukan vaikeampi hahmottaa kuin ”haasia”.
  • Hyvin lyhyiden sanojen tavutusta kannattaa välttää, vaikka suomessa onkin sallittua jopa nelikirjaimisen sanan jakaminen eri riveille (esim. ”ta-lo”).
  • Sanan alusta tai lopusta ei saa erottaa yhtä kirjainta eri riville, vaikka kohdassa olisikin tavunraja. Tämä pätee myös silloin, kun sana on yhdyssanan osa. Esimerkiksi ”kansano-mainen” on väärä jako.
  • Yhdysmerkin jäljestä voi yleensä jakaa, ellei ilmauksesta jää vain lyhyttä (yhden tai kahden merkin) osaa eri riville. Esimerkiksi ilmausta ”kaksois-s” ei pitäisi jakaa.
  • Ilmauksesta, jossa esiintyy numeroita tai erikoismerkkejä, ei pitäisi erottaa yhtä eikä mielellään kahtakaan merkkiä eri riville. Esimerkiksi ilmausta ”hiili-12” ei saisi jakaa yhdysmerkin jäljestä, vaikka ohjelmat helposti niin tekevätkin. Tällainen ilmaus tulisi pitää yhdellä rivillä, sillä esimerkiksi sinänsä sallittu jako osiin ”hii-” ja ”li-12” ei näytä hyvältä. Myöskään taivutettua lyhennettä kuten ”SAK:ssa” ei mielellään jaeta, vaikka siinä periaatteessa olisi sallittu jakokohta (”SAK:s-sa”).
  • Aivan yleisestikin tavutusta kannattaa välttää, sillä tavutus tavallisesti hiukan heikentää luettavuutta.
  • Kuitenkin hyvin pitkän sanan tavutus voi jopa parantaa luettavuutta. Etenkin yhdyssanojen tavutus on usein hyödyksi. Esimerkiksi ”verkkotunnusuudistus” saattaa jäsentyä helpommin, jos se on jakautunut osiin ”verkkotunnus-” ja ”uudistus”.
  • Sellaisten yhdyssanojen kuin ”yhtäkkiä” jakamista pitäisi välttää. Sääntöjen mukainen jako on ”yht-äkkiä”, mutta tämä oudoksuttaa, koska se ei vastaa ääntämystä.
  • Usein mainitaan, että yhdysmerkillisiä henkilönnimiä kuten ”Marja-Leena” ei pitäisi jakaa edes yhdysmerkin jäljestä. Tämän säännön noudattaminen johtaa kuitenkin usein hankaluuksiin, jos nimi on pitkä, eikä säännölle ole selvää perustetta. Mihinkään virallisiin ohjeisiin se ei sisältyne.
  • Moniosaiset yhdyssanat on pyrittävä jakamaan pääosien rajalta, siis esimerkiksi ”rautatie-asema”, ei ”rauta-tieasema”, joka rikkoo sanan loogisen rakenteen.
  • Rivin lopussa olevan sananosan tulisi olla sellainen, että se voidaan lukea oikein vilkaisematta seuraavan rivin alkuun. Tämän takia on hyvä välttää mm. yhdistelmän ”ng” jakamista, samoin sellaista tavutusta kuin ”olen-pa”, koska pa-liite vaikuttaa edeltävän n:n lukutapaan (ääntämys on ”olempa”).
  • Sivun lopussa pitäisi välttää tavutusta etenkin, jos sanan loppuosa jäisi seuraavalle aukeamalle.
  • Rivin lopussa oleva sananosa ei saisi olla sellainen, että se johtaa hahmottamaan sanan väärin. Esimerkiksi jako ”loma-kevihko” on hämäävä, koska rivin lopussa oleva osa hahmottuu ensin sanaksi ”loma”. Vastaavasti jako ”perusta-voite” on huono, ”perus-tavoite” paljon parempi.
  • Sana tavutetaan mieluummin loppuosasta kuin alkuosasta. Mitä pitempi osa sanasta on rivin lopussa, sitä varmemmin se hahmottuu oikein, vaikka loppuosaa ei ole vielä luettu. Vertaa seuraavia tavutuksia, jotka kaikki ovat sallittuja, mutta eivät yhtä hyviä: ”si-vilisaatio”, ”sivi-lisaatio”, ”sivili-saatio”, ”sivilisaa-tio”.
  • Jos yhdyssana jaetaan myöhemmästä kohdasta kuin yhdysosien rajalta, olisi hyvä, jos jälkiosasta tulisi ensimmäiselle riville vähintään kaksi tavua. Tämä helpottaa hahmottamista. Esimerkiksi ”uutistapah-tuma” on helpompi hahmottaa kuin ”uutista-pahtuma”.
  • Lukeminen on yleensä sujuvinta silloin, kun sana jaetaan sivupainollisen tavun edeltä. Tämä koskee varsinkin ääneen lukemista. Esimerkiksi ”tapahtu-missa” on helpompi lukea kuin ”tapah-tumissa”. Lukija saattaa lausua rivin lopussa olevan sananosan, ennen kuin siirtyy seuraavalle riville. Sivupainollisen tavun alusta jakaminen tekee tällöin sanan painotuksen luonnollisemmaksi.
  • Tavutusta vokaalien välistä vältetään silloinkin, kun siinä sinänsä on tavunraja. Esimerkiksi tavutus ”korke-uksissa” ei ole suotava, vaikka sana saattaakin ääntyä niin, että tavurakenne on ”kor-ke-uk-sis-sa”. Yksi syy tähän on se, että tavunraja on tällöin usein tulkinnanvarainen ja eri ihmisten ääntämyksessä erilainen. Tavutus vokaalien välistä on toki sallittua, jos kyseisessä kohdassa on yhdysosien raja (esim. ”palo-auto”).

apud Jukka Korpela

Ferește-te să nu faci așa! (sau perle de la bacalaureat).

Suomen kielessä tavuraja on aina konsonantin ja vokaalin yhdistelmän edellä (ke·li, Kirs·ti, var·hain). [Ylioppilasaineissa näkee kuitenkin tämän perussäännön vastaisia tavutuksia, esimerkiksi ”el·ämän”, ”kulk·umuodot”, ”ann·ettava”]. Este limpede că finlandezul nu stăpânește subiectul dar, ce miră cel mai mult este  faptul că „urechea lui muzicală” nu-l îndrumă corect!

Pitkä vokaali kuuluu samaan tavuun (kaa·taa, tuu·leen). Kokelas tavuttaa kuitenkin reippaasti ”mu·utos”, ”ty·ypillinen”, ”Suome·en”, ”tuntema·an”, vaikka paperin oikeassa reunassa olisi ollut tilaa kirjoittaa sana kokonaan. Myös diftongi kuuluu aina samaan tavuun (puo·li, havai·ta). Aineissa näkee silti sellaisia tavutuksia kuin ”vi·elä”, ”nu·ori”, ”my·ötä” ja ”länsima·ita”.

Kaksoiskonsonantti eli geminaatta jakautuu aina eri tavuihin (vet·tä, sam·mal). Tämän säännön vastaisesti on tavutettu muun muassa ”autt·aa”, ”maapall·oamme” ja ”ene·mmän”.

Lieneekö sattumaa vai oire jonkinlaisesta sanarakenteen tiedostamattomasta erittelystä, kun kirjoittaja jakaa sanan niin, että pääte tai johdin tulee kokonaisena seuraavalle riville, esimerkiksi ”merkity·stä”, ”mahdollise·sti”, ”ilma·sto”, ”edistääkse·mme”?

Vaikka ”pääa·sia” ja ”pääasi·a” on periaatteessa tavutettu oikein, kielenhuollon suosituksen mukaan yhden vokaalin tavua ei pidä jättää yksin omalle rivilleen. Hahmotuksen vuoksi sana tulisi jakaa yhdyssanan osien välistä: pää·asia. Lisää tavutusohjeita on saatavissa vaikkapa tuoreesta Kielitoimiston oikeinkirjoitusoppaasta.

.

Tyypillisiä virheitä

Kaikille tuttua on, miten tietokoneladonta yleisesti tavuttaa yhdyssanat vääristä kohdista, esimerkiksi ”kansa-nedustaja”. Tässä käytetään yleiseen tapaan nimitystä ”tavutus”, vaikka tarkkaan ottaen kyseessä on sanan jako eri riveille.

Virheellistä tai puutteellista rivijakoa on monenlaista. Tärkeimpiä tapauksia on kuvattu seuraavassa taulukossa.

Esimerkki Kuvaus
omitui-
sta
Kokonaan virheellinen tavutusmenettely.
Ohjelma saattaa tavuttaa esimerkiksi englannin sääntöjen mukaan. Tämä on korjattava muuttamalla ohjelman asetuksia tai vaihtamalla ohjelmaa. Kaiken tavutuksen estä­mi­nen­kin, joka yleensä onnistuu ohjelman asetuksista, on pienempi paha kuin täysin väärä tavutus.
Tämä on
melko keinotekoinen
esimerkki
tavuttamattomuuden
vaikutuksista.
Ei mitään tavutusta.
Tämä on muun muassa Web-selainten vallitseva käytäntö, eikä sen korjaamiseksi ole toistaiseksi paljoakaan tehtävissä. Tekstinkäsittelyohjelmissa se usein johtuu ohjelman asetuksista. Toisaalta sitä ei välttämättä tarvitse korjata, ellei tekstiä haluta tasata molemmista reunoista.
yök-
lubi
Yhdyssanojen virheellinen tavutus.
Malliesimerkkinä esitetään usein ”kansa-nedustaja”. Tämä on tavallista silloinkin, kun ohjelma muutoin osaa tavuttaa suomen sääntöjen mukaan. Monet ohjelmat osaavat kuitenkin tavuttaa yhdyssanatkin yleensä oikein, koska ne tunnistavat sanoja ja sananosia.
syntymäaika ja –
paikka
Rivijako yhdysmerkin jäljestä väärissä tilanteissa.
Tietokoneohjelmat saattavat pitää yhdysmerkkiä sellaisena merkkinä, jonka jäljestä saa aina jakaa. Tulos voi tällöin olla varsin ikävä: rivin loppuun jää yksinäinen yhdysmerkki.
oudono-
loinen
Yhden kirjaimen erottaminen sanasta eri riville.
Vaikka sanassa ”avara” on tavunraja ensimmäisen a:n jälkeen, siitä kohdasta ei saa jakaa eri riveille (a-vara). Tämän ohjeen on katsottava koskevan myös yhdyssanoja: jako kansane-dustaja olisi väärin, vaikka jakokohta onkin tavunrajalla.
vapa-
uteen
Jakaminen vokaalien välistä.
Tämä on selvä virhe, jos vokaalit muodostavat diftongin (talo-issa), ja virheenä sitä on pidettävä silloinkin, kun vokaalit saattavat muodostaa diftongin (talo-udessa). Muissakin tapauksissa vokaalien välistä jakaminen on epäsuotavaa (kato-ava), paitsi jos vokaalit kuuluvat yhdyssanan eri osiin (työ-aika).
SAK:
ssa
Jakaminen eri riveille erikoismerkkien jäljestä.
Esimerkiksi InDesign-taitto-ohjelmassa saattaa ”SAK:ssa” jakautua kaksoispisteen jäljestä ja ilman tavuviivan lisäämistä, vaikka ainoa sallittu jakotapa on osiin ”SAK:s-” ja ”sa” eikä sekään ole mitenkään suositeltava. Sen sijaan jakaminen ajatusviivan jäljestä lienee tulkittava sallituksi esimerkiksi ilmauksessa ”seitsemän–kymmenen”.

.

apud Jukka Korpela http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/4.16.html#hyphenator

KOTUS – Kotimaisten kielten tutkimuskeskus are articolul: Maija Länsimäki, Tavutustaidot ruosteessa?

.

.

Recapitulăm cu Timo Nurmi:

.

Suomen kielessä sanat ovat pitkiä, (yhdyssanat tietenkin!) minkä vuoksi niitä joudutaan kirjoituksessa jakamaan riviltä toiselle, jotta palstan oikeaan reunaan ei jäisi rivien lopussa häiritsevän runsaasti tyhjää tilaa. Tekstinkäsittelyssä pelkkä oikean reunan tasauskaan ei riitä, koska rivillä olevien sanojen ja jopa kirjainten välit jäävät suuriksi.

Useissa tekstinkäsittelyohjelmissa on sanojen tavutusmahdollisuus, joko automaattinen tai sellainen, joka tarvittaessa pyytää kirjoittamaan tavurajan. Automaattinen tavutus saattaa jakaa sanan eri riveille minkä tahansa tavun rajalta. Sanan jaosta eri riveille voi tulla rumaa, ja lisäksi lukijalle voi tulla hahmotusvirheitä.

Tavutuksen yleisperiaatteet:

  • Sanaa ei jaeta sivulta toiselle siirryttäessä.
  • Lyhenteitä ja numeroita ja lyhenteen tai numeron ja päätteen yhdistelmiä ei jaeta riviltä toiselle siirryttäessä.
  • Rivin alkuun tai loppuun ei jätetä yksinäistä vokaalia.
  • Sanaa ei jaeta vokaalien välistä.
  • Yhdyssanat jaetaan niiden osien välistä.

Yksinäinen vokaali rivin lopussa tai alussa

Yksinäistä vokaalia ei eroteta rivin alkuun tai loppuun; sama pätee myös yhdyssanan osiin.

Oikein: yli-
opisto
kou-
lua
yli-
opisto
lumen-
ajo
Väärin: y-
liopisto
koulu-
a
ylio-
pisto
lumena-
jo

Jako vokaalien välistä

Yhdistämättömiä sanoja ei jaeta vokaalien välistä.

Oikein: etsiäk-
seen
jaos-
to
autoan-
sa
äitiä-
ni
Väärin: etsi-
äkseen
ja-
osto
auto-
ansa
äiti-
äni

Eräät k:n astevaihtelun heikkoasteiset muodot ovat tästä poikkeuksena, ja ne voi jakaa vokaalienkin välistä.

kaiku: kai-
un
reikä: rei-
än

Jako heittomerkillisissä sanoissa

Heittomerkki jää pois tavutettaessa sanaa heittomerkin kohdalta.

rei’itys: rei-
itys
liu’un: liu-
un

Yhdyssanojen jako

Yhdyssanat jaetaan niiden osien rajalta.

Oikein: puu-
teline
nyky-
iskelmä
pään-
aukaisu
(tai: pää-
naukaisu)
Väärin: puute-
line
nykyis-
kelmä
päänau-
kaisu

Jako yhdysmerkin kohdalta

Jos yhdysmerkin jommallakummalla puolella on väli, merkki seuraa sitä sanaa, johon se liittyy ilman väliä. Merkki jää rivin loppuun, jos väliä ei ole.

cum laude -arvosana cum laude
-arvosana
hällä väliä -tyyli hällä väliä
-tyyli
Ranskan-matka Ranskan-
matka
1800—1900-luvulla 1800—1900-
luvuilla

Vierassanojen jako

Vierassanojen jakamisessa noudatetaan samoja käytänteitä kuin suomalaisten sanojen jakamisessa. Yhtä äännettä tarkoittavaa kirjainyhdistelmää ei kuitenkaan saa hajottaa.

sj [š] Näs/sjö
skj [š] Hammar/skjöld
ch [š] Beau/mar/chais
sch [š] Braun/schweig
ch [tš] Bee/cham
ch [h] Mün/chen
ch [k] Mi/chel
th [t] Ber/tha
ph [f] Dau/phin
sz [s] Ti/sza

Vierasperäiset yhdyssanat jaetaan mieluusti osiensa välistä, mutta tietenkin myös osia voi jakaa, jollei hahmotusvaikeuksia synny.

serti-
grafia
anti-
kristus
sub-
trooppinen

Jos välikohta on epäselvä, kannattaa tieto tarkistaa vierassanakirjoista, joissa hankalat tavunrajat tai välikohdan vaihtoehtoisuus on osoitettu.

.

.

aterio/skleroosi
pros/pekti
pro/g/ressiivinen
sub/s/tanssi


.

După ce ai parcurs toată pagina, este mult mai ușor să înțelegi și să reții cum e cu astevaihtelutyypit

 

Totul este legat de silabe, astfel încât fiecare silabă să fie echilibrată, să nu aibă nici prea puține dar nici prea multe vocale sau consoane. Să le luăm pe rând.

Astevaihtelua osoittavien kirjainkoodien merkitykset ja esimerkkejä astevaihtelutyypeistä

A

kk : k
takki : takin (tak · ki : ta · kin)
liikkua : liikun (liik · kua : lii · kun)

k : kk
hake : hakkeen (ha · ke : hak · keen)
pakata : pakkaan (pa · ka · ta : pak · kaan)

B

pp : p
kaappi : kaapin (kaap · pi: kaa · pin)
hyppiä : hypin (hyp · piä : hy · pin)

p : pp
opas : oppaan (opas : op · paan)
napata : nappaan (na · pa · ta : nap · paan)

C

tt : t
tyttö : tytön (tyt · tö : ty · tön)
saattaa : saatan (saat · taa : saa · tan)

t : tt
kate : katteen (ka · te : kat · teen)
mitata : mittaan (mi · ta · ta : mit · taan)

D

k : –

reikä : reiän (rei · kä : rei · än)
hakea : haen (ha · kea : haen)

– : k
aie : aikeen (aie : ai · keen)
maata : makaan (maa · ta : ma · kaan)

E

p : v
sopu : sovun (so · pu : so · vun)
viipyä : viivyn (vii · pyä : vii · vyn)

v : p
taive : taipeen (tai · ve : tai · peen)
levätä : lepään (le · vä · tä : le · pään)

F

t : d
satu : sadun (sa · tu : sa · dun)
pitää : pidän (pi · tää : pi · dän)

d : t
keidas : keitaan (kei · das : kei · taan)
kohdata : kohtaan (koh · da · ta : koh · taan)

G

nk : ng

[ k : ] aurinko : auringon (u · rin · ko : au · rin · gon)
tunkea : tungen (tun · kea : tun · gen)

ng : nk

[ : k] rengas : renkaan (ren · gas : ren · kaan)
hangata : hankaan (han · ga · ta : han · kaan)

H

mp : mm
kumpi : kumman (kum · pi : kum · man)
empiä : emmin (em · piä : em · min)

mm : mp
lumme : lumpeen (lum · me : lum · peen)
kammata : kampaan (kam · ma · ta : kam · paan)

I

lt : ll
ilta : illan (il · ta : il · lan)
yltää : yllän (yl · tää : yl · län)

ll : lt
sivellin : siveltimen (si · vel · lin : si · vel · ti · men)
vallata : valtaan (val · la · ta : val · taan)

J

nt : nn
hento : hennon (hen · to : hen · non)
myöntää : myönnän (myön · tää : myön · nän)

nn : nt
vanne : vanteen (van · ne : van · teen)
rynnätä : ryntään (ryn · nä · tä : ryn · tään)

K

rt : rr
virta : virran (vir · ta : vir · ran)
kertoa : kerron (ker · toa : ker · ron)

rr : rt
porras : portaan (por · ras : por · taan)
verrata : vertaan (ver · ra · ta : ver · taan)

L

k : j
arki : arjen (ar · ki : ar · jen)
särkeä : särjen (sär · keä : sär · jen)

j : k
hylje : hylkeen (hyl · je : hyl · keen)
rohjeta : rohkenen (roh · je · ta : roh · ke · nen)

M

k : v
suku : suvun (su · ku : su · vun)

.

.

Am promis la început că ne ocupăm puțin de mora, o noțiune de care finlandeza are nevoie pentru a explica alcătuirea anevoioasă a silabelor; din îmbinarea armonioasă a morelor rezultă muzicalitatea limbii exprimată prin ritmul vorbirii.

MÓRĂ, more, s. f. (În prozodia latină) Timp necesar pentru pronunțarea unei silabe scurte, egală cu o optime.

mora (10)

  1. (kielitiede) tavua pienempi kielen yksikkö, suomessa tavun ydin ja sitä seuraavat äänteet
    Sanan ”kiulu” ensimmäisessä tavussa on kaksi moraa, jälkimmäinen puolestaan on yksimorainen.

Mora on tavun pituuden mittayksikkö. Tavun ytimen muodostaa vokaali. Yhden moran mittaisia ovat tavussa kaikki lyhyet vokaalit tavuasemasta riippumatta sekä konsonantit vokaalin jäljessä; pitkä vokaali käsittää kaksi moraa. Lyhyet tavut ovat siis yksimoraisia, pitkät tavut kaksi- tai kolmimoraisia. (» § 14.)

.

§ 14 Mora ja fonologinen sana

Taustoittava pykälä

Tavun pituus voidaan ilmaista moran käsitteen avulla. Tavun ytimeen kuuluvat vokaalit ja niitä seuraavat konsonantit lasketaan kukin yhden moran arvoiseksi. Pitkä vokaali käsittää kaksi moraa. Tavun alun konsonantit jäävät morien laskennassa huomiotta. Lyhyet tavut ovat yksimoraisia, pitkät tavut kaksi- tai kolmimoraisia.

Yksimoraisia tavuja: a.su | myy. | säi.li.ö | alt.ta.ri
Kaksimoraisia tavuja: ap.pi | käs.kyt | myy.rä | säi.li.ö | nuot.taa
Kolmimoraisia tavuja: alt.ta.ri | nuot.taa | peit.tees.sä

Nimien Kuortti ja Suorttanen ensi tavu on edellä esitettyä laskutapaa käyttäen nelimorainen, ja sama koskee slangisanoja limpska ja bantsku. Näin pitkiä tavuja ei yleensä kuitenkaan esiinny. Puhutussa kielessä fonologisen sanan pituus voi ylittää vielä tämän, esim. saaŋks ’saanko’.

Fonologinen sana on prosodinen yksikkö, joka on eräissä suhteissa kieliopillista sanaa (sananmuotoa) suppeampi, toisissa suhteissa taas sitä laajempi kokonaisuus. Fonologinen sana noudattaa yleensä vokaalisointua (» § 15), mikä näkyy päätteiden ja liitteiden vokaalistossa (kiittämättömyydessäänkääntuottamattomuudessaankaan). Sen sijaan yhdyssanat koostuvat useasta fonologisesta sanasta, eikä vokaalisointu rajoita yhdysosien valintaa (esim. hää+ateria). Myös sellaiset kliittistymiselle alttiit elementit kuin persoonapronominit yleensä säilyttävät vokaalin laatunsa, kun ne painottomana kiinnittyvät edeltävään sanaan muodostaen sen kanssa yhden fonologisen sanan: oom käyny (» § 144). Fonologisten sanojen erikoistapauksia ovat syntagmaattiset sulaumat, jotka koostuvat kahdesta sanavartalosta mutta muodostavat siinä mielessä yhden kokonaisuuden, että vokaalisointu voi vaikuttaa osien ylitse, esim. jolleivät ~ jolleivat (» § 139, 142).

.

Introdus  / lisätty 6.7.2011

Actualizat / päivitetty 3.11.2012

Actualizat / päivitetty 12.9.2015

.

Creează un sit web gratuit sau un blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: