Blogulblog's Blog

Particule – Partikkelit suomen kielessä

Particule – Partikkelit suomen kielessä

.

Particule

Image published without permission. That’s generally permitted for non-profit and educational purposes.

.

 partikkeli ● particulă ■ partikel

.

În lungul și anevoiosul proces de adaptare a limbii la canoanele limbilor europene, finlandeza nu a găsit încă, din păcate, o sursă de încredere unică, un model pe care să-l urmeze; dar poate că nici n-a căutat așa ceva crezând că se descurcă cu ciupeli de ici, de colo. Deși noua gramatică, recent apărută, ar fi trebuit să fie definitorie, continuă să se încurce în termeni pe care nici autorii lucrării nu i-au înțeles nicicum, tot așa cum nu-i pot intui nici cititorii. Autorii iau ce găsesc, ajung la fripturisionul Chirițoaiei, ba chiar mai rău, din franceza creează fripturision, din engleză friptureișăn, din italiană fripturo, din germană Fripturen și din rusă fripturskaia și apoi se felicită reciproc pentru așa teribilă reușită. Ba chiar au curajul să numească termenii, sinonime.

Așa stă cazul cu particulele care, când sunt -liite (etuliite, takaliite), când sunt -positio (prepositio, postpositio), când  sunt -fiksi (afiksi, prefiksi, sufiksi). Kaikkien kukkuraksi tulee kliitti! Nici cu terminațiile nu stau prea bine amestecând desinențele de caz (care sunt fixe, invariabile!) cu particulele cu ajutorul cărora se formează cuvintele derivate. Ca să te crucești, HyväYstävä, treci pe la paginile Sanakirja.org să vezi ce consideră ei particule, litere aiurea, cuvinte întregi ș.a.m.d.

Kliitti se vrea ca rădăcină a formelor uzuale generale, enclitic, proclitic și este sinonim cu liite.

ENCLÍTIC, -Ă, enclitici, -ce, adj. (Gram.; despre cuvinte) Care este legat de un cuvânt precedent, cu care alcătuiește o unitate, fiind lipsit de accent propriu. ◊ Articol enclitic = articol hotărât care se atașează la sfârșitul unui cuvânt. – Din fr. enclitique, lat. encliticus.

PROCLÍTIC, -Ă, proclitici, -ce, adj. (Gram.; despre cuvinte) Așezat înaintea altui cuvânt (cu care face corp fonetic comun), neavând accent propriu. – Din fr. proclitique.

Liite on itsenäisenä sanana esiintymätön morfeemi, joka liittyy sananmuotoon, ei vartaloon, esim. sinullahan, teit, en. Liitepartikkeleita ovat –hAn, -kO, –ks, –kin, -pA, –s sekä liitekonjunktio –. Lähellä liitteitä ovat syntagmaattisten sulaumien jälkiosat, esim. ettei. (» § 125–.) Possessiivisuffiksit eli omistusliitteet ovat pikemmin taivutuspäätteitä kuin liitteitä siinä suhteessa, että ne liittyvät nominatiivimuotoisen sanan vartaloon (piirteesi); ne sijoittuvat kuitenkin muiden taivutuspäätteiden jälkeen (perhettämme, perheessäni). Keskeiset liitepartikkelit liittyvät käytännöllisesti katsoen kaikkien sanaluokkien sanoihin, possessiivisuffiksit eivät.

.

În românește situația este limpede, dacă adpositio include prepozițiile și postpozițiile, ele fiind cuvinte independente, nelegate de niciun alt cuvânt, liite și –fiksi adică afixele sunt prefixe sau sufixe care se leagă de cuvânt, nu sunt independente.

.

BD21315_.

Pentru a înțelege mai bine cum e cu particulele astea să revedem ce-am scris la Despre expletive – täytesanoista.

Voidaan erottaa toisistaan apusanat ja sisältösanat (Cook: „function words, content words”), cuvintele cu conținut, sisältösanat, care sunt actorii (actor din latină, cel care acționează!) iar apusanat sunt cuvintele care au doar funcție ajutătoare, ele sunt decorurile.

 Apusana – (cuvânt de ajutor) konjunktiot, prepositiot, partikkelit, joilla ei ole itsenäistä merkitystä ja jotka ilmaisevat merkitsevien sanaluokkien välisiä suhteita puheessa; partikkeli‑sanan asemaa ilmentävä, sen suomenkielinen nimitys. Apusana ei saa sotkea vahvistussanoihin (vahvistussana ● cuvânt de întărire förstärkningsord) jota voidaan aina kääntää toisin kuin täytesana. După părerea autorului, doar cuvântul de întărire se poate traduce. Uuden suomen kielen kielioppijulkaisu Iso suomen kielioppi (Marea gramatică a limbii finlandeze) (1698 sivua) (2004: 769) kuvailee partikkelia seuraavasti: ”Suomalaisessa kielioppiperinteessä termiä partikkeli on käytetty yhteisnimityksenä kaikista muista sanoista kuin verbeistä ja nomineista, ja partikkelit on jaettu edelleen alakategorioihin (în subcategorii), joita on pidetty sanaluokkina. Partikkelien alakategorioita ovat adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot ja interjektiot.” Partikkeli: apusana, joka antaa jonkinlaisen merkitysvivahteen merkityksen omaavalle sanalle, koko lauseelle tai jota käytetään ilmaisemaan erilaisia kieliopillisia suhteita. Iso suomen kielioppi (2004: → 770–771) mainitsee partikkeleille seuraavat keskeiset ominaisuudet: (principalele caracteristici ale particulelor)

a) Ne ovat lauseen rakenteen kannalta syntaktisesti valinnaisia (din punctul de vedere al construcției frazei,  sintactic, sunt facultative)

b) Partikkeleita ei voi kysyä, kieltää, eikä fokusoida (nu pot constitui întrebare, nu pot fi negate sau focalizate)

c) Ne eivät toimi lausekkeen edussanana, eivät saa täydennyksiä tai määritteitä (nu pot funcționa drept cuvânt principal al propoziției, nu primesc completări sau particule determinative)

d) Ne eivät esiinny määritteinä vaan liitynnäisinä (nu se prezintă drept complemente definitorii ci doar ca accesorii)

e) Ne ovat aina taipumattomia (sunt întotdeauna inflexibile)

f) Ne poikkeavat puheessa prosodisesti muiden sanaluokkien sanoista; toiset voivat saada koko lausuman prosodian, toiset eivät saa ollenkaan sanapainoa (din punct de vedere al ritmicii vorbirii, față de celelalte categorii de cuvinte, fac excepție; unele concentrează toată ritmica vorbirii, în timp ce altele nu primesc nici un fel de accentuare)

Partikkeli: poikkeuksetta taipumaton apusana, joka edustaa laajaa sanaluokkaa, jossa on useita alaryhmiä (subgrupe). Partikkeleihin kuuluvat adpositiot ja adverbit, diskurssipartikkelit, interjektiot, konjunktiot. Myös epämääräinen‑ ja määräinen artikkeli kuuluvat partikkeleihin. (și articolele definit și nedefinit sunt particule)

Kokonaisuudessaan partikkelit on kielioppikirjassa jaettu ryhmiin seuraavasti: modaalipartikkelit (de mod), dialogipartikkelit, lausumapartikkelit (de expresie), konjunktiot, sävypartikkelit (de nuanță), fokus- ja asteikkopartikkelit (de focalizare și de gradație), intensiteettipartikkelit, interjektiot ja huomionkohdistimet (de atragere a atenției).Näitä nimityksiä ei aikaisemmissa kielioppiteoksissa ole käytetty. Iso suomen kielioppi (2004: 770) dialogi– ja lausumapartikkeli ovat suoraan yhteydessä puhuttuun kieleen sävypartikkeleita.

  Diskurssin tutkimuksessa partikkeleita on nimitetty paitsi diskurssipartikkeleiksi, mm. pragmaattisiksi partikkeleiksi ja diskurssin merkitsimiksi.   Tiittula (1992: 60-61) luettelee diskurssipartikkeleille mm. seuraavia äärimmäisen tärkeitä tehtäviä puhutussa kielessä:

a) Ilmaisevat puhujan suhdetta sanomaan ja vastaanottajaan.

b) Toimivat jäsennyssignaaleina eli osoittavat erilaisia rajakohtia.

c) Yhdistävät diskurssin osia toisiinsa.

d) Pitävät yllä ja ohjailevat keskustelua.

e) Osoittavat epäröintiä.

f) Toimivat pehmentiminä ja puheenvuoron varaajina.

g) Toimivat palauteilmauksina.

Diskurssipartikkelien ryhmää ei ole haluttu rajata tiukasti. Siihen kuuluu tekstuaalisia aineksia, muun muassa tekstin osia toisiinsa liittäviä partikkeleita eli konnektoreita (ja, jos, kuitenkin, mutta, siis, siten, sitten, -kin, -han) ja muita tekstuaalisia merkkejä, esimerkiksi rajasignaaleja (esim. no), teeman vaihdoksen merkkejä (muuten) tai ilmauksen totuudenmukaisuutta epäileviä (esim. muka) keinoja. Tekstuaalisten ainesten lisäksi diskurssipartikkeleihin kuuluu ns. interpersoonallisia aineksia, jotka jollaintavalla säätelevät ja ohjailevat vuorovaikutuksen etenemistä. Interpersoonallisista aineksista voidaan mainita esimerkiksi huomionkohdistimet (kato, kuule, nääs),varaukset (aika, ihan, melkein), lievennyskeinot (-han, -pas, sitä) sekä palautteet (joo, niin, ahaa). (Hakulinen 1989: 115-116.) Eräitä diskurssipartikkeleita on kutsuttumm. tauon täytteiksi siitä syystä, että ne heijastavat suunnittelua. Suomen kielessä tällaisia ovat Tiittulan (1992:62) mukaan esimerkiksi niinku ja siis. Sitä mukaa kun puhutun kielen tutkimus lisääntyy, sanaluokkien nimitykset muuttuvat, uusia luokkia muodostetaan ja myös puhutun kielen aiemmin luokittelemattomat sanat löytävät oman paikkansa kieliopissa. Esimerkiksi Iso suomen kielioppi (Hakulinen ym.2004: 770) luokittelee Tiittulan (1992: 62) tauontäytteiksi kutsumat niinku ja siis suunnittelupartikkeleiksi. Myös Hakulisen artikkelissa Partikkelit ja muut kiteytymät vuoroissa (1989:115-116) käytetyt luokittelut ovat muuttuneet uudessa kielioppiteoksessa. Partikkelit aika, ihan ja melkein, jotka artikkelissa mainittiin varauksiksi, on luokiteltu likimäärän ilmaisimiksi. Samoin artikkeleissa palautteiksi kutsutut joo, niin, ahaa ovat dialogipartikkeleita ja lievennyskeinoiksi nimitetyistä sitä on sävypartikkeli sekä –hAn ja -pAs kliittisiä sävypartikkeleita.

.

BD21315_.

Aici sunt aranjate după regulile oficiale din  Iso suomen kielioppi

Cu → sunt marcate trimiterile la Iso suomen kielioppi . Partikkeli

Partikkeli on sanaluokkanimitys taipumattomille sanoille, jotka eivät saa määritteitä eivätkä itse toimi määritteinä, esim. jopa, ihan, no, joo, eiku. Partikkelit esiintyvät tyypillisesti lauseessa tai muussa lausumassa liitynnäisinä tai muodostavat yksinään koko lausuman. (→§ 792–.) Aiemmin termiä partikkeli on käytetty adverbien, adpositioiden, konjunktioiden ja interjektioiden yläkäsitteenä.

Modaalisiin partikkeleihin (modaali – de mod) kuuluvat esimerkiksi tietysti, tietenkin, varmaan(kin), kai, ehkä, kaiketi, kenties, lie(nee), kyllä, toki, totta kai, tuskin, ei, muka(mas), kuulemma, tiemmä, näemmä ja näet. Nämä sanat ilmentävät puhujan suhtautumista lauseen paikkansapitävyyteen. Puhuja valitsee sanansa sen mukaan, kuinka jyrkästi hän haluaa ilmaista suhtautumisensa edelliseen sanomaan. Yleensä modaalisia partikkeleita ja adverbeja käytetään väitelauseissa. Niillä ilmaistaan epävarmuutta ja mahdollisuutta, esim. ehkä, kenties, lienee; evidentiaalisuutta, esim. varmaan, luultavasti, tiettävästi; varmuutta ja vakuuttelua, esim. totta kai, kyllä, toki; ja kieltoa, esim. tietenkään, varmaankaan (Hakulinen ym. 2004: 770, 1518-1530.)

Kieltopartikkeli (de interdicție) on kieltoa ilmaiseva partikkeli kuten tuskin ja tokko. Joissakin yhteyksissä taipumattomana esiintyvä kieltosana ei voidaan katsoa partikkeliksi, esim. A: Otatko lissää? B: Ei, mä oon jo ihan täys. (→ § 1625–1626.)

.

Dialogipartikkeli

Dialogipartikkeli on nimitys keskustelussa esiintyville partikkeleille kuten ai, aha, mm, joo, no ja niin, jotka toimivat vuorovaikutuksen ohjailun välineinä ja voivat muodostaa lausuman ja puheenvuoron yksinkin. Osa voi muodostaa kysymyksen liitepartikkelin ‑ko ~ ‑kö kanssa tai ilman (Jooko? Niinkö? Hä(h)?), osalla voi vastata kysymyksiin (Joo, Niin). Dialogipartikkeleilla ilmaistaan lisäksi mm. kuulolla oloa (eli sitä että kuuntelee keskustelukumppania) tai sitä, että kuultu tieto on uutta, esim. ahaa, vai niin. (→ § 797–800.)

Dialogipartikkeleihin luetaan esimerkiksi ahaa, aha, ai, jaa, j(a)aha, vai niin, joo, juu, mm, niin, no, aivan, kyllä, just, juuri, okei, tä, hä(h), (jees). Dialogipartikkeleiden keskeinen tehtävä on toimia dialogin osana ja ohjailla keskustelun kulkua. Niiden tarkastelu ilman kontekstia on mahdotonta ja kieliopillisesti dialogipartikkeleita tarkastellaan vuorottelun eikä lauseen kautta. Aikaisemmin diskurssintutkimuksessa dialogipartikkeleita on nimitetty minimipalautteiksi tai palautemorfeemeiksi ja ne on luettu samaan kategoriaan interjektioiden kanssa. Osa tähän ryhmään kuuluvista sanoista voidaankin lukea kuuluvaksi molempiin ryhmiin. Dialogipartikkelit ovat keino osoittaa osallistumista keskusteluun ja ilmaista mielipiteensä keskustelukumppanille. Niitä voidaan käyttää lausumana tai puheenvuorona myös sellaisenaan yksinään tai kahdentuneina, esim. no no, joo joo (Hakulinen ym. 2004: 770, 773-776.) Partikkelikysymys on kysymystyyppi, jossa kysyvyyttä osoittaa partikkeli: lausumanloppuinen vai, kuten tarkistuskysymyksissä (A: Mä tuun junalla. B: Tuut vai?), tai lausumanalkuinen entä(s), esim. Entäs sinä? Mitä sinulle kuuluu? (→ § 1701–1702.)

.

Lausumapartikkeli (de enunț)

Lausumapartikkeleiksi kutsutaan sellaisia sanoja kuin entä, näet, ettäs, senkun, mut ja ja sekä liitepartikkelia ‑ko ~ ‑kö (puheessa joskus myös ‑ks), jotka osoittavat, millä tavoin niitä seuraava ilmaus liittyy meneillään olevaan puheeseen. Ne kytkevät toisiinsa vuoroja ja lausumia joko saman puhujan puheessa tai yli puhujanvaihdoksen. Osa lausumapartikkeleina käytettävistä sanoista esiintyy myös lauseita tai lauseen osia kytkevinä konjunktioina. (→ § 801–.)

Lausumapartikkeleihin kuuluvat esimerkiksi: ai, kai, -kO [!], mite(n)s, tokko, vai, entä, ja, et, eli, elikkä, sen kun, ni, viel(ä), no, ka, vaikka(pa), kato, mut(ta), muuten, jos(pa), kun(pa). Niitä käytetään lähinnä puhutussa kielessä ja siksi nimikin viittaa puhuttuun kieleen. Jokaisella lausumapartikkelilla on oma merkityksensä, mutta ne voidaan merkityksensä puolesta jakaa löyhästi neljään ryhmään: kysyviin (vai, jooko jne.), selittäviin (nääs, kato jne.), lisääviin (ja, et(tä), tai siis jne.) sekä affektisiin; (mm. jospa, kunpa).Lausumapartikkelit osoittavat tietyn lausuman suhdetta edelliseen lausumaan tai joissain tapauksissa johonkin aikaisempaan lausumaan. Lausumapartikkelit ovat sanoja, joiden tehtävänä ei ole vuorojen tai lausumien kytkeminen toisiinsa, vaan lausuman vastaanottoon ja tulkintaan vaikuttaminen. Tämän vuoksi niitä ei voida lukea konjunktioiksi tai diskurssipartikkeleiksi. Lausumapartikkeleiden paikka lauseessa ei ole kiinteä, mikä omalta osaltaan antaa kuvan niiden epämääräisestä ja moninaisesta tehtävästä verrattuna diskurssipartikkeleihin, joilla taas vastaavasti on ainakin lähtökohtaisesti kiinteä paikka lauseen alussa tai lopussa. (Hakulinen ym. 4/1995: 481, Hakulinen ym.2004: 770, 776-783.)

.

Sävypartikkeli (de nuanță)

Sävypartikkeleiksi nimitetään sellaisia partikkeleita kuin nyt, sitä, kyllä sekä liitepartikkeleita ‑han ~ ‑hän, ‑pa ~ ‑pä ja ‑s, jotka tuovat lisämerkityksen eli sävyn lausuman propositionaaliseen merkitykseen: Sitähän nyt ei voi tietää vrt. Sitä ei voi tietää. Sävypartikkelit esiintyvät lauseen sisällä ja ovat puheessa tavallisesti painottomia. Osaa sävypartikkeleina käytettävistä sanoista, esim. nyt ja aina, käytetään myös adverbeina. (→ § 820–.)

Sävypartikkeleihin luetaan itsenäiset sävypartikkelit: mm. aina, nyt, sitten, vasta, sitä, kyllä, oikein, oikeastaan, ihan, vaan ~ vain, sekä kliittiset sävypartikkelit: mm. -hAn, -pA [!], -s, -pAs. Sävypartikkelit ovat avoin sanaluokka, jonne siirtyy sanoja muista partikkeli- ja sanaluokista. Nimensä mukaisesti sävypartikkelien tehtävänä on antaa propositionaaliselle merkitykselle jonkinlainen lisämerkitys. Ne eivät voi muodostaa lausumaa yksin vaan ovat lauseen- tai lausumansisäisiä ja yleensä puheessa painottomia. Sävypartikkelit voivat muodostaa keskenään sanaketjuja, esimerkiksi sitä vasta ja nyt sit.Sävypartikkelit voidaan jakaa kahteen osaan: itsenäisiin sävypartikkeleihin ja kliittisiin sävypartikkeleihin. Itsenäiset sävypartikkelit sijaitsevat yleensä subjektin tai finiittiverbin jäljessä, mutta ne voivat sijaita myös useassa eri kohdassa lausumaa. Kliittiset- eli liitepartikkelit omaavat kiinteän paikan lausuman alussa olevan lausekkeen liitteenä sävyttäen koko lausumaa (Hakulinen ym. 2004: 791-802.)

.

Fokuspartikkeli (de focusare, centrare, accentuare)

Fokuspartikkeli on sellainen partikkeli, joka nostaa fokukseen jonkin lauseen osan yhtenä useammista vaihtoehdoista, esim. jopa, vain, ainakin, myös, ‑kin. Osa partikkeleista, esim. myös, implikoi sanotun koskevan fokusta vaihtoehtoineen (esim. Otan myös kahvia ‘myös muuta’), toiset partikkelit, kuten vain, taas sulkevat vaihtoehdot yhteydestä pois (esim. Otan vain kahvia ’en muuta’). Partikkeli voi nostaa fokukseen millaisen lausekkeen tahansa, myös koko lauseen, esim. Minä unohdin eilen myös sanakirjan kotiin (unohdin muutakin), Minä unohdin myös eilen sanakirjan kotiin (olen unohtanut muulloinkin), Myös minä unohdin sanakirjan (joku muukin unohti), Minä myös unohdin sanakirjan eilen (en vain myöhästynyt kurssilta). Monet fokuspartikkelit asettavat vaihtoehdot asteikolle siten, että fokusoitava on asteikon ääripäässä, esim. jopa minä ’myös minä, vaikka olen tässä yhteydessä epätodennäköisin vaihtoehto’. Tällaisia fokuspartikkeleita onkin sanottu myös asteikkopartikkeleiksi. (→ § 839–.)

Fokus- ja asteikkopartikkelien luokkaan kuuluvat esimerkiksi myös, -kin, -kaan, jopa, peräti, vieläpä, ainoastaan, pelkästään, vain etenkin, varsinkin, vallankin, juuri, just, itse, ainakin, edes, saati, hädin tuskin, tasan, tarkalleen, täsmälleen, jo, vielä, enää. Nimensä mukaisesti fokuspartikkelit korostavat jotain osaa lauseesta. Kun käytetään fokuspartikkelia, tarkastelun kohteena on paitsi korostettu osa, myös sen mahdolliset vaihtoehdot. Fokuspartikkelit jaetaan käytön perusteella kahteen ryhmään: inklusiivisiin ja eksklusiivisiin. Inklusiivinen käyttö, esimerkiksi fokuspartikkeli myös, osoittaa, että fokusoituna on enemmän kuin yksi lauseen osa. Eksklusiivinen käyttö, josta esimerkkinä sana vain, taas sulkee muut vaihtoehdot pois. Siitä huolimatta, että fokuspartikkeli liittyy tiettyyn sanaan tai lausekkeeseen, sillä ei ole määrityssuhdetta itse sanaan vaan koko lauseeseen, aivan kuten muillakin lauseen- tai lausumansisäisillä partikkeleilla. Asteikkopartikkeleiksi (de gradație) niitä on nimitetty siksi, että ne voivat asettaa eri vaihtoehdot tietylle asteikolle siten, että fokusoitava sijaitsee asteikon ääripäässä (Hakulinen ym. 2004: 770, 803-811.)

[Tutkimuksen kohteena olevan sanan просто (rus.) suomennoksista suurin osa, kuten esimerkiksi vain, ainoastaan, pelkästään kuuluvat eksklusiivisiin fokuspartikkeleihin. Sanan käyttö ikään kuin sulkee pois mahdollisuuden, että lauseessa kuvattu tilanne olisi voimassa muun kuin sen lausekkeen suhteen, johon partikkeli liittyy.]

.

Astemäärite (sisältää intensiteettimäärite ja intensiteettipartikkelit) (de gradație și de intensitate)

Astemääritteiksi kutsutaan erilaisia ominaisuuden astetta kuvaavia adjektiivin ja adverbin etumääritteitä. Tyypillinen astemäärite on intensiteettimäärite eli intensiteettipartikkeli tai adjektiivin tai voimasanan genetiivimuoto. Niiden avulla ominaisuuden asteen esitetään olevan odotuksenmukaista korkeampi tai alhaisempi, esim. melko kylmä, kauhean nopeasti, hemmetin ilkeä. Astemääritteitä ovat myös vähäistä määrää ilmaisevat kvanttoriadverbit, esim. hieman vino, vähän kallellaan, ja komparatiivi‑ tai superlatiivimuotoiset kvanttoriadverbit: vähemmän mukava, eniten rähmällään. Täyteyden ja likimääräisyyden asteen määritteet ilmaisevat, päteekö ominaisuus puheena olevaan entiteettiin kokonaan vai osittain, esim. täysin toisenlainen, lähes virheettömästi. Astemääritteitä ovat myös riittävyyttä ja liiallisuutta ilmaisevat sanat, esim. tarpeeksi lämmin, liian nopeasti. (→ § 615–, 641, 675.)

.

Intensiteettimäärite. Intensiteettimääritteitä eli ominaisuuden astetta intensifioivia astemääritteitä ovat intensiteettipartikkelit kuten erittäin, melko, sangen, varsin, adjektiivien ja voimasanojen genetiivimuodot, esim. ihanan, kauhean, hemmetin, sekä sellaiset sanat kuin tosi, sika, todella. Ne ilmaisevat, missä määrin puheena oleva ominaisuuden, tavan tai määrän kuvaus pätee: erittäin ~ hyvin ~ suhteellisen ~ vähän vino. Intensiteettimääritteitä saavat ensisijaisesti adjektiivit ja adverbit. Voimasanan genetiivimuoto voi määrittää substantiiviakin, esim. hemmetin pumppu ~ Maija, jolloin kyse on jonkin kielteisen piirteen suuresta määrästä ko. tilanteessa. (→ § 664–.)

Intensiteettipartikkeleita ovat mm. aika, aivan, ihan, melko, niin, noin, näin, hyvin, kovin, oikein, perin, sangen, tosi, varsin, ylen, (ei) järin ~ kovin. Intensiteettipartikkelit menevät limittäin intensiteettiadverbien kanssa, jotka myös osoittavat adjektiivin ja adverbin ilmaisemaa laadun tai määrän astetta. Ne ovat sikäli partikkelien kaltaisia, että eivät voi saada omia määritteitä eivätkä esiintyä yksinään muodostamassa vuoroa vastauksena kysymykseen. Yleensä intensiteettipartikkelien tehtävänä on vahvistaa sen sanan merkitystä, jonka kanssa se esiintyy. Myös intensiteettisanojen luokka on avoin ja vain osa sanoista on partikkelistunut (Hakulinen ym. 2004: 814-815.)

.

Kvanttoriadverbi (de cantitate) on nimitys määrää ilmaiseville adverbeille kuten paljon, vähän, hirveästi, kosolti, hieman, sikana. Liittyessään verbiin kvanttoriadverbit ja niiden muodostamat lausekkeet ovat määrää tai intensiteettiä ilmaisevia adverbiaaleja: Hän puhuu kamalan paljon ja nauraa hirveästi. Lisäksi ne toimivat  komparatiivijohdosten astemääritteinä, esim. paljon isompi, vähän enemmän, vähäisyyttä ilmaisevat kvanttoriadverbit myös muiden adjektiivien ja adverbien astemääritteinä, esim. vähän outo, hieman vihaisesti.

Kvanttoriadverbi ilmaisee myös NP:n (NP = substantiivilauseke) tarkoittaman joukon tai aineen määrää. Silloin se voi sijaita NP:n vieressä tai siitä erillään, esim. Kokouksessa oli paljon ihmisiä, Ihmisiä kokouksessa oli tosi paljon. (→ § 657.)

.

Konjunktio

Konjunktio on partikkeli, jolla on kytkevä tehtävä ja kiinteä paikka lauseiden, osalla myös lausekkeiden, sanojen ja sananosienkin välissä. Konjunktioiden syntaktiset pääryhmät ovat rinnastus‑ (esim. ja, tai, mutta, vaan) ja adverbiaalikonjunktiot (esim. kun, jos, vaikka). Että on konjunktiokäytössään yleiskonjunktio ja kuin vertailukonjunktio. (→ § 812–.)

Konjunktioina käytettäviä partikkeleita ovat mm. eli(kkä), ellei, että, ja, jahka, jollei, jos, joskin, josko, jotta, koska, kuin, kun, kunhan, kunnes, -kä, mikäli, mutta, saati, sekä, sillä, sun, tahi, tai(kka), vaan, vai(ko), vaikka(kin), ynnä, ennen kuin, jos kohta, kun taas, niin x kuin -kin/myös y, joko – tai, sekä – että. Konjunktioina käytettävät sanat ovat hyvin pitkälti samoja kuin lausumapartikkeleina käytettävät. Erona käytössä on se, että konjunktioina käytettäessä sanoilla on kiinteä paikka lauseessa ja niillä ilmaistaan enemmän lauseiden välistä alistusta ja rinnastusta. Konjunktiot voidaan jakaa ryhmiin rakenteellisesti ja syntaktisesti.

■ Rakenteellisesti konjunktioita on kolmea eri tyyppiä: yksiosaisia (esim. eli, että, ja) liittokonjunktioita, liittokonjunktio on kahden partikkelin muodostama sanaliitto, jossa toinen sanoista on konjunktio ja toinen adverbi, (esim. kun taas, jos kohta, ennen kuin) (→ § 814) ja parikonjunktioita. Parikonjunktio on kaksiosainen rinnastava konjunktio, jonka osat ovat ilmauksessa toisistaan erillään, kuten sekä – että ja joko – tai. Ensimmäinen osa on yleensä ensimmäisen kytkettävän edellä ja toinen osa jälkimmäisen edellä, esim. Paikalla oli sekä lapsia että aikuisia, Tulen joko huomenna tai mahdollisesti vasta ylihuomenna. Samassa tehtävässä käytetään myös konjunktion ja konnektiivisen partikkelin yhdistelmiä niin – kuin (‑kin) ja ei vain – vaan myös, esim. Paikalla oli niin lapsia kuin aikuisiakin, En tule vain huomenna vaan myös ylihuomenna. (→ § 815.). Konnektiivi on partikkeli, jolla on kytkevä tehtävä mutta ei kiinteää paikkaa lauseessa (kuten konjunktioilla on). Konnektiiveja ovat mm. sitä vastoin, lisäksi, tosin. Konnektiiveihin lukeutuvat myös konnektiivisessa tehtävässä käytettävät adverbit ja adpositiolausekkeet, esim. siten, vihdoin, sen vuoksi, sitä vastoin. (→ § 820.)

■ Syntaktinen jako taas erottaa rinnastus- (de comparație) ja adverbiaalikonjunktiot ja omina tyyppeinään yleiskonjunktion että ja vertailukonjunktion kuin. Syntaktinen jako suoritetaan sen perusteella, onko konjunktiolla alkava lause sitä seuraavaan lauseeseen verrattuna rinnasteinen, adverbiaali, alisteinen täydennys tai määrite vai vertailun kohde (Hakulinen ym. 2004: 782-790.)Rinnastuskonjunktio on partikkeli, joka kytkee toisiinsa rinnasteisia aineksia, ts. syntaktisesti samassa tehtävässä olevia ja toisistaan rakenteellisesti riippumattomia lauseita, lausekkeita, sanoja tai sananosia. Rinnastuskonjunktioita ovat eli(kkä), ja, joko – tai, kuin – myös, ‑ kä, mutta, niin – kuin ‑kin/myös, sekä, sekä – että, sun; tai, vaan, vai, ynnä sekä rajatapauksina sillä ja saati. Rinnastuskonjunktio on kytkemiensä elementtien välissä. (→ § 817.) Adverbiaalikonjunktio on adverbiaalilausetta aloittava konjunktio, jollaisia ovat koska, kun, jos, joskin, jos kohta, vaikka, jotta, että merkityksessä ’jotta’ (→ § 818). Sanat kun ja jos esiintyvät lauseessa myös ensimmäisen jäsenen jäljessä (Tästä kun nyt ei näytä tulevan mitään, Minä jos saisin päättää, niin…) (→ § 1119). Finaalinen suhde Suhteen tyypillinen ilmauskeino on yleiskielessä konjunktio jotta (Juoksen jotta ehtisin), mutta sitä ilmaisee myös että (Juoksen että ehtisin) ja niin että (Juoksen niin että ehdin varmasti). Myös infiniittisellä finaalirakenteella ilmaistaan vastaavaa suhdetta: Juoksen ehtiäkseni paikalle. (→ § 1133.) Finaalirakenteeksi kutsutaan infiniittistä lauseketta, jonka muodostaa A‑infinitiivin possessiivisuffiksillinen translatiivimuoto laajennuksineen ja joka ilmaisee tarkoitusta, esim. Lähden maalle levätäkseni kunnolla, Hän tarvitsee lepoa toipuakseen. Joskus rakenne ilmaisee pelkkää myöhemmyyttä suhteessa hallitsevan verbin ilmaisemaan tilanteeseen, esim. Joukkue pääsi jatkoon vain pudotakseen heti seuraavalla kierroksella. (→ § 513–514.)

.

Interjektio

Interjektio eli huudahduspartikkeli on nimitys vakiintuneille kielellisille äännähdyksille kuten huh, hui, yäk, kääk, oho, nono, jotka osoittavat puhujan affektista reaktiota tapahtuneeseen, sanottuun tai omaan tunnetilaan. Interjektiot voivat rikkoa kielen äännerakenteen rajoituksia, esim. sanassa voi olla vokaaliyhtymä yä (yäk) tai sanan lopussa voi olla k tai h. Kuullun tiedon vastaanottamista osoittavat sanat kuten aha ja jaaha voidaan lukea joko interjektioihin tai dialogipartikkeleihin. Interjektio esiintyy vuoron alussa, sisällä tai lopussa tai muodostaa vuoron yksin. (→ § 856–.)

Interjektioita eli huudahduspartikkeleita ovat esimerkiksi aah, ah, ai, hm, hoi, huh(huh), hui, hyi, höh, yäk, no(h), oho, ohhoh, oi, voi, pah, pyh, uh. Ne ovat vakiintuneita kielellisen toiminnan yksiköitä, jotka antavat mahdollisuuden osoittaa reaktiota yllättävään tapahtumaan. Interjektiot ovat siitä mielenkiintoinen sanaluokka, että niitä käytetään vaikka paikalla ei olisi kuulijoitakaan. Interjektioita käytetään monenlaisissa tilanteissa, mutta yhteisenä tekijänä on niiden reaktiivisuus. Interjektioilla osoitetaan suhtautumista johonkin asiaan, reaktiota toisen puhujan sanomiseen tai tunnetilaa. Ne voivat esiintyä missä tahansa kohtaa lausetta tai muodostaa vuoron vaikka yksin. Periaatteessa myös interjektiot ovat avoin sanaluokka. Uusia sanoja syntyy tarpeen mukaan, osa vanhoista poistuu aktiivisesta käytöstä ja joitain lainasanoja tulee muista kielistä. Perussanasto on kuitenkin säilynyt lähes muuttumattomana.

.

Huomionkohdistin (de atragere a atenției)

Huomionkohdistin on nimitys sellaisille interjektion kaltaisille sanoille kuin haloo, hei, pst, kuule, jotka toimivat kuulijan huomiota etsivänä lausumana tai aloittavat sellaisen; hei ja kuule esiintyvät myös vuoron keskellä ja lopussa (→ § 858).

Huomionkohdistimet hei, hoi, haloo, pst, kato, kuule ja muuten muodostavat interjektioiden kaltaisen sanaryhmän. Huomionkohdistimet voivat esiintyä joko yksin tai vuoron alussa ja niihin voi yhdistyä puhutteluilmaus. Jotkut niistä, kuten hei ja kuule, voivat esiintyä myös lauseen keskellä, jolloin ne tuovat ilmaukseen myös muita sävyjä (Hakulinen ym. 2004: 770, 818-819.)

Edellisten lisäksi omina ryhminään voidaan mainita vielä likimäärän ilmaisimet (expresii aproximative) aika, melko, noin, joku, jotain, siinä sekä suunnittelupartikkelit eiku, niinku, siis, tai, tuota, tuota noin, jotenkin, ni(i)nku(n), silleen ja tavallaan. (Hakulinen ym. 2004: 770).Näitä ryhmiä ei kuitenkaan ole tarpeen tarkastella enempää tässä yhteydessä.

.

Suunnittelupartikkeli on nimitys spontaanissa puheessa esiintyville partikkeleille, joita käytetään itsekorjauksissa (eiku, niinku, siis) ja sananvalintaa tms. mietittäessä (jotenkin, t(u)ota, noin, nii(n)ku(in), siis, silleen, tavallaan); tällaisia ovat myös empimisäännökset (fonem de ezitare, îndoială) kuten mm, öö, ee. (→ § 861–.)

.

Partikkeliryhmien jäsenet

Dialogipartikkeleita ahaa, aha, ai, jaa, j(a)aha, vai niin; joo, juu, mm, niin, no, aivan, kyllä, just, juuri, okei, tä, hä(h), (jees)
Fokuspartikkeleita myös, ‑kin, -kAAn; jopa, peräti, vieläpä, ainoastaan, pelkästään, vain, etenkin, varsinkin, vallankin, juuri, just; itse, ainakin, edes, saati, hädin tuskin; tasan, tarkalleen, täsmälleen, jo, vielä, enää
Huomionkohdistimia hei, hoi, haloo, pst; kato, kuule; muuten
Intensiteettisanoja aivan, ihan, oikein, niin, (noin, näin), hyvin, kovin, perin, sangen, varsin, ylen, kyllin, tasan, tosi, täys(in), (ei) järin ~ kovin ~ erityisen
Interjektioita ah, aah, aih, hihuu, huhhuh, hui, hyi, häh, höh, hm, mmm, oioi, pah, puh, pyh; hep, hiiop, seis; jess, kas (vain), oho, vau, yäk, äh, äš, kääk, häh, tä
Konjunktioita ja, että, jotta, eli, mutta, tai, vai, sillä; koska, kun, jos, vaikka
Lausumapartikkeleita ai, kai, ‑kO; mite(n)s, tokko, vai, entä; ja, et, eli, elikkä; sen kun, ni, viel(ä); no, ka, vaikka(pa); kato, mut(ta), muuten, jos(pa), kun(pa)
Likimäärän ilmaisimia aika, melko, noin, joku, jotain, siinä
Modaalipartikkeleita tietysti, tietenkin, varmaan(kin), kai, ehkä, kaiketi, kenties, lie(nee), kyllä, toki, totta kai, tuskin, ei; muka(mas), kuulemma, tiemmä, näemmä, näet
Suunnittelupartikkeleita eiku, niinku, siis, tai; t(u)ota, t(u)ota noin; jotenkin, ni(i)nku(n), silleen, tavallaan
Sävypartikkeleita aina, ny(t), sit(ten), vast(a), viel(ä), ‑hAn, ‑pa(s)/pä(s), ihan, kyl(lä), oikein, oikeestaan, sitä, tosiaan, vaan, vähä(n), melkein

.

Mai mult în Partikkelit suomen kielessä.doc

http://www.voimahali.fi/VH/showthread.php?t=81505&page=10&langid=2

http://www.uta.fi/~trhato/Opetus/Semin/severin%20gradu%20051205.doc

http://tutkielmat.uta.fi/haekokoversio.php?id=15569

http://kaino.kotus.fi/www/verkkojulkaisut/julk1/

.

BD21315_.

Părearea altui autor!

2.1 Partikkelit suomen kielessä din Venäjän kielen diskurssisanat, Severi Järvelä

.

Partikkelit muodostavat monentyylisiä sanoja sisältävän sanaluokan, johon suomen lauseopissa on perinteisesti luokiteltu kaikkien sellaisten sanaluokkien sanat, jotka eivät taivu: mm. adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot ja interjektiot. Kielen käytön tutkimuksessa taas partikkeleilla viitataan sellaisiin pikkusanoihin, jotka eivät vaikuta ilmauksen perusmerkitykseen vaan tuovat siihen jonkin lisämerkityksen. Kuvattaessa puhetta, eli lausumia, joiden koostumus on yleensä erilainen kuin kirjoitetussa kielessä, on edellä mainittu semanttinen lähestymistapa luontevampi kuin lauseopissa käytetty syntaktinen. (Hakulinen 1989: 115, Hakulinen ym. 4/1995: 481.)

Iso suomen kielioppi (2004: 770-771) mainitsee partikkeleille seuraavat keskeiset ominaisuudet: .

a) Ne ovat lauseen rakenteen kannalta syntaktisesti valinnaisia

b) Partikkeleita ei voi kysyä, kieltää, eikä fokusoida

c) Ne eivät toimi lausekkeen edussanana, eivät saa täydennyksiä tai määritteitä

d) Ne eivät esiinny määritteinä vaan liitynnäisinä

e) Ne ovat aina taipumattomia

f) Ne poikkeavat puheessa prosodisesti muiden sanaluokkien sanoista; toiset voivat saada koko lausuman prosodian, toiset eivät saa ollenkaan sanapainoa Isossa suomen kielioppissa partikkelien luokittelua on alettu tarkastella myös puhutun kielen näkökulmasta ja huomioon otetaan myös puhutun kielen pikkusanat. Tämä on aiheuttanut muutoksia perinteisiin luokitteluihin.

Kirjassa esitetyistä uusista partikkeliryhmistä ainakin nimitykset dialogi– ja lausumapartikkeli ovat suoraan yhteydessä puhuttuun kieleen. Myös sävypartikkeleita tarkasteltaessa törmätään puhuttuun kieleen. Neljäs aiemmin käyttämätön nimitys on fokus- eli asteikkopartikkeli. Kokonaisuudessaan partikkelit on kirjassa jaettu ryhmiin seuraavasti: modaalipartikkelit, dialogipartikkelit, lausumapartikkelit, konjunktiot, sävypartikkelit, fokus- ja asteikkopartikkelit, intensiteettipartikkelit, interjektiot ja huomionkohdistimet. (Hakulinen ym. 2004: 769-770.) Seuraavaksi tarkastellaan lähemmin näitä ryhmiä.

 

Modaalisiin partikkeleihin kuuluvat esimerkiksi: tietysti, tietenkin, varmaan(kin), kai, ehkä, kaiketi, kenties, lie(nee), kyllä, toki, totta kai, tuskin, ei, muka(mas), kuulemma, tiemmä, näemmä ja näet. Nämä sanat ilmentävät puhujan suhtautumista lauseen paikkansapitävyyteen. Puhuja valitsee sanansa sen mukaan, kuinka jyrkästi hän haluaa ilmaista suhtautumisensa edelliseen sanomaan. Yleensä modaalisia partikkeleita ja adverbeja käytetään väitelauseissa. Niillä ilmaistaan epävarmuutta ja mahdollisuutta, esim. ehkä, kenties, lienee; evidentiaalisuutta, esim. varmaan, luultavasti, tiettävästi; varmuutta ja vakuuttelua, esim. totta kai, kyllä, toki; ja kieltoa, esim. tietenkään, varmaankaan. (Hakulinen ym. 2004: 770, 1518-1530.)

Dialogipartikkeleihin luetaan esimerkiksi: ahaa, aha, ai, jaa, j(a)aha, vai niin, joo, juu, mm, niin, no, aivan, kyllä, just, juuri, okei, tä, hä(h) ja (jees). Dialogipartikkeleiden keskeinen tehtävä on toimia dialogin osana ja ohjailla keskustelun kulkua. Niiden tarkastelu ilman kontekstia on mahdotonta ja kieliopillisesti dialogipartikkeleita tarkastellaan vuorottelun eikä lauseen kautta. Aikaisemmin diskurssintutkimuksessa dialogipartikkeleita on nimitetty minimipalautteiksi tai palautemorfeemeiksi ja ne on luettu samaan kategoriaan interjektioiden kanssa. Osa tähän ryhmään kuuluvista sanoista voidaankin lukea kuuluvaksi molempiin ryhmiin. Dialogipartikkelit ovat keino osoittaa osallistumista keskusteluun ja ilmaista mielipiteensä keskustelukumppanille. Niitä voidaan käyttää lausumana tai puheenvuorona myös sellaisenaan yksinään tai kahdentuneina, esim. no no, joo joo. (Hakulinen ym. 2004: 770, 773-776.)

Lausumapartikkeleihin kuuluvat esimerkiksi: ai, kai, -kO, mite(n)s, tokko, vai, entä, ja, et, eli, elikkä, sen kun, ni, viel(ä), no, ka, vaikka(pa), kato, mut(ta), muuten, jos(pa) ja kun(pa). Niitä käytetään pääasiassa puhutussa kielessä ja siksi nimikin viittaa puhuttuun kieleen. Jokaisella lausumapartikkelilla on oma merkityksensä, mutta ne voidaan merkityksensä puolesta jakaa löyhästi neljään ryhmään: kysyviin (vai, jooko jne.), selittäviin (nääs, kato jne.), lisääviin (ja, et(tä), tai siis jne.) sekä affektisiin; (mm. jospa, kunpa). Lausumapartikkelit osoittavat tietyn lausuman suhdetta edelliseen lausumaan tai joissain tapauksissa johonkin aikaisempaan lausumaan. Ne ovat sanoja, joiden tehtävänä ei ole vuorojen tai lausumien kytkeminen toisiinsa, vaan lausuman vastaanottoon ja tulkintaan vaikuttaminen. Tämän vuoksi niitä ei voida lukea konjunktioiksi tai diskurssipartikkeleiksi. Lausumapartikkeleiden paikka lauseessa ei ole kiinteä, mikä omalta osaltaan antaa kuvan niiden epämääräisestä ja moninaisesta tehtävästä verrattuna diskurssipartikkeleihin (esim. jos, mutta, joo, no, siten), joilla on ainakin lähtökohtaisesti kiinteä paikka lauseen alussa tai lopussa. (Hakulinen ym. 4/1995: 481, Hakulinen ym.2004: 770, 776-783, Hakulinen 1989: 115-116.) Partikkeleina käytettäviä konjunktioita ovat muun muassa: eli(kkä), ellei, että, ja, jahka, jollei, jos, joskin, josko, jotta, koska, kuin, kun, kunhan, kunnes, -kä, mikäli, mutta, saati, sekä, sillä, sun, tahi, tai(kka), vaan, vai(ko), vaikka(kin), ynnä, ennen kuin, jos kohta, kun taas, niin x kuin -kin/myös y, joko – tai ja sekä – että. Konjunktioina käytettävät sanat ovat hyvin pitkälti samoja kuin lausumapartikkeleina käytettävät. Erona käytössä on se, että konjunktioina käytettäessä sanoilla on kiinteä paikka lauseessa ja niillä ilmaistaan lauseiden välisiä alistus- ja rinnastussuhteita. Konjunktiot voidaan jakaa ryhmiin rakenteellisesti ja syntaktisesti. Rakenteellisesti konjunktioita on kolmea eri tyyppiä: yksiosaisia (esim. eli, että, ja), liittokonjunktioita (esim. kun taas, jos kohta) ja parikonjunktioita (esim. joko – tai, sekä – että). Syntaktinen jako taas erottaa rinnastus- ja adverbiaalikonjunktiot sekä omina tyyppeinään yleiskonjunktion että ja vertailukonjunktion kuin. Syntaktinen jako suoritetaan sen perusteella, onko konjunktiolla alkava lause sitä seuraavaan lauseeseen verrattuna rinnasteinen, adverbiaali, alisteinen täydennys tai määrite vai vertailun kohde. (Hakulinen ym. 2004: 782-790.)

Sävypartikkeleihin luetaan itsenäiset sävypartikkelit: mm. aina, nyt, sitten, vasta, sitä, kyllä, oikein, oikeastaan, ihan, vaan ~ vain, sekä kliittiset sävypartikkelit: mm. -hAn, – pA, -s, -pAs. Sävypartikkelit ovat avoin sanaluokka, jonne siirtyy sanoja muista partikkeli- ja sanaluokista. Nimensä mukaisesti sävypartikkelien tehtävänä on antaa propositionaaliselle merkitykselle jonkinlainen lisämerkitys. Ne eivät voi muodostaa lausumaa yksin vaan ovat lauseen- tai lausumansisäisiä ja yleensä puheessa painottomia. Sävypartikkelit voivat muodostaa keskenään sanaketjuja, esimerkiksi sitä vasta ja nyt sit. Sävypartikkelit voidaan jakaa kahteen osaan: itsenäisiin sävypartikkeleihin ja kliittisiin sävypartikkeleihin. Itsenäiset sävypartikkelit sijaitsevat yleensä subjektin tai finiittiverbin jäljessä, mutta ne voivat sijaita myös useassa eri kohdassa lausumaa. Kliittiset- eli liitepartikkelit omaavat kiinteän paikan lausuman alussa olevan lausekkeen liitteenä sävyttäen koko lausumaa. (Hakulinen ym. 2004: 791-802.)

 

Fokus- ja asteikkopartikkelien luokkaan kuuluvat esimerkiksi myös, -kin, -kaan, jopa, peräti, vieläpä, ainoastaan, pelkästään, vain etenkin, varsinkin, vallankin, juuri, just, itse, ainakin, edes, saati, hädin tuskin, tasan, tarkalleen, täsmälleen, jo, vielä, enää. Nimensä mukaisesti fokuspartikkelit korostavat jotain osaa lauseesta. Kun käytetään fokuspartikkelia, tarkastelun kohteena on paitsi korostettu osa, myös sen mahdolliset vaihtoehdot. Fokuspartikkelit jaetaan käytön perusteella kahteen ryhmään: inklusiivisiin ja eksklusiivisiin. Inklusiivinen käyttö, esimerkiksi fokuspartikkeli myös, osoittaa, että fokusoituna on enemmän kuin yksi lauseen osa. Eksklusiivinen käyttö, josta esimerkkinä tutkimuksen kohteena olevien sanojen suomentamisessa paljon käytetty sana vain, taas sulkee muut vaihtoehdot pois. Siitä huolimatta, että fokuspartikkeli liittyy tiettyyn sanaan tai lausekkeeseen, sillä ei ole määrityssuhdetta itse sanaan vaan koko lauseeseen, aivan kuten muillakin lauseen- tai lausumansisäisillä partikkeleilla. Asteikkopartikkeleiksi niitä on nimitetty siksi, että ne voivat asettaa eri vaihtoehdot tietylle asteikolle siten, että fokusoitava sijaitsee asteikon ääripäässä. (Hakulinen ym. 2004: 770, 803-811.) Esimerkiksi vain, ainoastaan, pelkästään kuuluvat eksklusiivisiin fokuspartikkeleihin (vrt. luku 5.4.1).

Intensiteettipartikkeleita ovat mm. aika, aivan, ihan, melko, niin, noin, näin, hyvin, kovin, oikein, perin, sangen, tosi, varsin, ylen, (ei) järin ~ kovin. Intensiteettipartikkelit luonnehtivat sitä, missä määrin puheenaiheena oleva ominaisuus pätee. Ne voivat ilmaista ominaisuuden määrän tai tavan eri asteita ja menevät limittäin intensiteettiadverbien kanssa, jotka myös osoittavat adjektiivin ja adverbin ilmaisemaa laadun tai määrän astetta. Intensiteettiadverbit ovat sikäli partikkelien kaltaisia, että eivät voi saada omia määritteitä eivätkä esiintyä yksinään muodostamassa vuoroa vastauksena kysymykseen. Esimerkkeinä intensiteettiadverbeista voidaan mainita mm. paljon, hiukan, pirusti ja kosolti. Yleensä intensiteettipartikkelien tehtävänä on vahvistaa sen sanan merkitystä, jonka kanssa se esiintyy. (Hakulinen ym. 2004: 654, 814-815.) Intensiteettipartikkeleita sekä ei-partikkelistuneita intensiteetti-ilmauksia.

.

Interjektioita eli  huudahduspartikkeleita ovat esimerkiksi aah, ah, ai, hm, hoi, huh(huh), hui, hyi, höh, yäk, no(h), oho, ohhoh, oi, voi, pah, pyh, uh. Ne ovat vakiintuneita kielellisen toiminnan yksiköitä, jotka antavat mahdollisuuden osoittaa reaktiota yllättävään tapahtumaan. Interjektiot ovat siitä mielenkiintoinen sanaluokka, että niitä käytetään vaikka paikalla ei olisi kuulijoitakaan. Interjektioita käytetään monenlaisissa tilanteissa, mutta yhteisenä tekijänä on niiden reaktiivisuus. Interjektioilla osoitetaan suhtautumista johonkin asiaan, reaktiota toisen puhujan sanomiseen tai tunnetilaa. Ne voivat esiintyä missä tahansa kohtaa lausetta tai muodostaa vuoron vaikka yksin. Periaatteessa myös interjektiot ovat avoin sanaluokka. Uusia sanoja syntyy tarpeen mukaan, osa vanhoista poistuu aktiivisesta käytöstä ja joitain lainasanoja tulee muista kielistä. Perussanasto on kuitenkin säilynyt lähes muuttumattomana. (Hakulinen ym. 2004: 770, 816-818.)

 .

Huomionkohdistimet hei, hoi, haloo, pst, kato, kuule ja muuten muodostavat interjektioiden kaltaisen sanaryhmän. Huomionkohdistimet voivat esiintyä joko yksin tai vuoron alussa ja niihin voi yhdistyä puhutteluilmaus. Jotkut niistä, kuten hei ja kuule, voivat esiintyä myös lauseen keskellä, jolloin ne tuovat ilmaukseen myös muita sävyjä. (Hakulinen ym. 2004: 770, 818-819.) Edellisten lisäksi omina ryhminään voidaan mainita vielä likimäärän ilmaisimet aika, melko, noin, joku, jotain, siinä sekä suunnittelupartikkelit eiku, niinku, siis, tai, tuota, tuota noin, jotenkin, ni(i)nku(n), silleen ja tavallaan (Hakulinen ym. 2004: 770). Näitä ryhmiä ei kuitenkaan ole tarpeen tarkastella enempää tässä yhteydessä. Aina ei ole helppo luokitella lauseessa esiintyviä pikkusanoja niiden käytön mukaan. Huolimatta siitä, että rajan vetäminen adverbien ja partikkelien välille on vaikeaa, ne on kuitenkin mahdollista osittain erottaa toisistaan. Partikkelit kytkevät lauseita, sanomia ja puheenvuoroja toisiinsa ja toimivat ikään kuin välittäjinä aiemmin sanotun ja meneillään olevan kontekstin välillä, adverbeilla taas on yleensä joku referentiaalinen merkitys, eli ne ilmaisevat aikaa, paikkaa, tapaa, syytä, määrää jne. (Hakulinen ym. 1995: 481.)

Tosin Hakulisen ja Saaren (1995: 481) mukaan usein tapahtuu niin, että jokin adverbien käytöistä ikään kuin irtoaa varsinaisesta käytöstä ja sen referentiaalinen merkitys jää taustalle, näin monet adverbeista siirtyvät helposti partikkeleiksi. Esimerkkeinä edellä kuvatuista tapauksista mainitaan muun muassa ajan adverbit: aina, nyt ja sitten (Hakulinen ja Saari 1995: 481). Vastaavasti partikkeleilla, jotka omaksuvat paljon koherenssi- ja tekstuaalisia tehtäviä, on taipumus siirtyä syntaksiin, esimerkiksi konjunktioksi. Hyvä esimerkki partikkelien siirtymisestä ryhmästä toiseen on konjunktio ja, joka oli ennen interjektio (Hakulinen 1989: 117).

.

BD21315_.

 Wikipedia consideră:

Partikkeli (sanaluokka)

Partikkelit eli apusanat ovat sanaluokka yleensä taipumattomille sanoille, jotka eivät saa määritteitä eivätkä itse toimi määritteinä.

Partikkelit voidaan jakaa konjunktioihin (esimerkiksi että, jotta, koska, kun, vaikka) ja interjektioihin eli huudahdussanoihin (esimerkiksi hei, oh, kas). Aiemmin partikkeleihin laskettiin kuuluvaksi myös adverbit ja adpositiot, mutta nykyään ne lasketaan erillisiksi sanaluokiksi.

Erityinen partikkelien alaluokka on liitepartikkelit, jotka eivät ole itsenäisiä sanoja vaan esiintyvät toisen sanan yhteydessä. Suomessa ne ovat sanan jäljessä, kuten kO (esimerkiksi sanassa minäkö) ja -kin (esimerkiksi sanassa minä/kin).

Postpositio on adpositio, joka liitetään pääsanansa jälkeen. Koska postpositiot ovat yleensä taipumattomia, ne on suomen kieliopissa perinteisesti luokiteltu partikkeleiksi. Postposition pääsana on yleensä genetiivissä, joskus partitiivissa. Raja postposition ja adverbin välillä on hämärä.

Germaanisissa ja romaanisissa kielissä suomen postpositioita vastaavat yleensä prepositiot, jotka sijoitetaan pääsanan eteen. Esimerkkejä suomen ja ruotsin kielistä:

  • talon allaunder huset
  • talojen välissämellan husen
  • talon edessäframför huset

Myös suomen kielessä käytetään joskus prepositioita. Usein nämä ovat käytössä sekä pre- että postpositioina. Näissä tapauksissa käytetään usein yleisnimitystä adpositio.

Konjunktiot ovat lauseita ja sanoja yhdistäviä ja niiden suhteita ilmaisevia sanoja. Suomen kielen konjunktiot jaetaan neljään ryhmään niiden lauseopillisen funktion mukaan:

  • adverbiaali- eli alistuskonjunktiot

koska, kun, jos, joskin, jos kohta, vaikka, jotta, että (merkityksessä „jotta”)

  • rinnastuskonjunktiot

eli, ja, joko – tai, kuin – myös, -kä, mutta, niin – kuin, -kin, myös, sekä, sekä – että, sun; tai, vaan, vai, ynnä, saati.

  • yleiskonjunktio

että (merkityksestä riippuen voi olla myös adverbiaalikonjunktio)

  • vertailukonjunktio

kuin (vertailukäytössä, esimerkiksi suurempi kuin)

Sanaluokkajako ei ole mitenkään selvä, vaikka peruskoulun äidinkielentuntien jäljiltä tällainen käsitys saattaa syntyäkin. Koulussa käytössä oleva ja perinteinen jako nomineihin, verbeihin ja partikkeleihin perustuu sanojen taivutukseen. Seuraavassa käsitellään lyhyesti sanaluokkajaon pääluokista partikkelit.

Partikkelit eroavat verbeistä ja nomineista, koska ne ovat yleensä taipumattomia, mutta partikkeleihin lasketaan myös sellaisia sanoja, jotka ovat aiemmin kuuluneet verbien tai nominien taivutusparadigmoihin. Esimerkiksi seuraavat taipumattomat tai vajaasti taipuvat sanat luetaan partikkeleiksi: varmaan, huomenna, ynnä, tietenkin, kaukana. Vaikka kaukana-sanalla onkin joitakin taivutusmuotoja (kauaksi, kaukaa), sitä ei lasketa nominiksi, koska sillä ei ole itsenäistä nominatiivimuotoa (nominatiivimuodosta lisää sijamuotoja käsittelevässä artikkelissa).

Partikkelit jaetaan yleensä neljään ryhmään, jotka ovat adverbit, post- ja prepositiot, konjunktiot ja interjektiot.

Adverbit kuvaavat mm. aikaa, paikkaa ja tapaa, kuten eilen, tänään, täällä, runsaasti. Adverbeja voidaan muodostaa adjektiiveista –sti -johtimella. Kaikki sellaiset sanat, jotka eivät ole nomineita, verbejä tai eivät kuulu alla oleviin ryhmiin, ovat adverbeja.

Post- ja prepositiot kuvaavat asioiden suhteita toisiinsa, esimerkiksi jälkeen, vieressä, alla, varten, ennen. Suomen kielessä postpositiot, eli pääsanansa jälkeen tulevat sanat ovat paljon yleisempiä kuin prepositiot: Kaupat ovat auki kuuden jälkeen , Tulen sinne sinun vuoksesi.

Konjunktiot yhdistävät toisiinsa saman virkkeen lauseita tai lauseen osia. Konjunktiot jaetaan rinnastus- ja alistuskonjunktioihin. Rinnastuskonjunktioista yleisimmät ovat ja, sekä, sekä–että,-kä, eli, tai, joko–tai, vai, mutta, vaan, sillä, siis, siksi, näet, nimittäin, ynnä. Alistuskonjunktioita ovat mm. että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes, ellen, kuten, niin että, ennen kuin, niin kuin, sikäli kuin, mikäli.

Interjektiot ovat pikkusanoja, jotka ilmaisevat huudahduksia: ai, hyi, hei, seis, voi. Liitepartikkelit eivät ole itsenäisiä sanoja, vaan ne ovat päätteitä, jotka voidaan lisätä minkä tahansa sanaluokan sanaan. Suomen kielessä liitepartikkeleita ovat -hAn, -pA, -kin, -kAAn, -kO, -s, esimerkiksi onhan, onpa, onkin, onkaan, onko, onkos.

.

BD21315_.

Deși fiecare categorie de particule va avea pagina sa, mai jos un mic aperitiv despre cele mai frecvente postpoziții finlandeze. .

Edistävä – Afirmativă

Finlandeza folosește particula afirmativă –kin adăugată la cuvântul pe care-l determină cu semnificația: și, chiar și, până și, de asemenea. Unii lingviști finlandezi consideră că, adesea, –kin se folosește excesiv și inutil. Word chiar atrage atenția asupra inutilității lui.

Minäkin olin siellä – Și eu am fost acolo.

Hänkin lähtee – Pleacă [chiar] și el.

Tässäkin tapauksessa – De asemenea, în cazul acesta.

Siellä minä olinkin – Acolo eu chiar am fost.

Kieltävä – Negativă

Dacă în propozițiile afirmative se folosește –kin, în propozițiile negative echivalentul sau perechea lui este –kAAn: nu, nici, nici măcar, de asemenea nu.

Ei hänkään lähde – Nici măcar el nu pleacă.

Siellä minä en ollutkaan Nici măcar n-am fost acolo.

Kysyvä – Interogativă

Finlandeza folosește semnul întrebării doar pentru că așa este obiceiul dar s-ar putea lipsi complet de el pentru că propoziția interogativă are particularitate și anume particula –kO atașată cuvântului pe care-l determină: ce, oare, probabil, în cazul în care.

Onko sinulla rahaa? – Oare ai bani?

En tiedä, lähden– Nu știu, plec oare [probabil plec].

Eihän ole siellä? – Ce, el nu-i acolo?

Paljonko kello on? – Oare cât e ceasul?

Voimistava – Amplificativă

Particulele de întărire au nevoie de explicații pentru ele nu se întâlnesc în limba română. Totuși, românul își întărește spusele repetând cuvântul: – Bună! – Bună, bună!; Am zis nu și nu! Da, da! unde al doilea da este particula de întărire.

-pA

  • ei bine; și; bine; lasă că; cu toate acestea; ba:

Ajaapa hän kovasti! – Lasă că bagă viteză, conduce repede!

Olettepa tupakoineet! – Ba ați fumat!

  • -aceea că:

Senvuoksi minä tulinkin! – [Tocmai] pentru aceea am venit!

-hAn

  • deoarece, pentru că:

Sinähän olet sairas! – [Tocmai] pentru că ești bolnav!

  • chiar:

Niitähän on paljon! – Chiar din astea sunt destule!

  • dară:

Otahan! – Ia dară!

  • probabil, poate:

Tulenhan Poate vin.

  • probabil, presupun:

Hän tulihan Probabil c-a venit.

Observație! Dacă formei negative a indicativului prezent pasiv i se adaugă particula interogarivă care mai cere și particula de întărire –hAn, semnificația devine „nu-i așa că?”

Eiköhän lähdetä? [ei+kö+hän] – Plecăm, nu-i așa?

.

Introdus  / lisätty 26.4.2014

Actualizat / päivitetty 15.3.2017

.

Blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: