Blogulblog's Blog

A. Fonetica – generalități

Äänneoppi eli fonologia

Fonetica – generalități

 

 

fonologia ● fonologie; fonetică ■ fonologi

 

fonologia kiel. äännejärjestelmien tutkimus, funktionaalinen äänneoppi.

.

Fonologia on kielitieteen haara, joka tutkii foneemisysteemiä eli äännejärjestelmää merkitysten erottamisen kannalta. Fonologia on siten funktionaalista äänneoppia. Fonologian keskeinen käsite on foneemi. Foneemien järjestyksen selvittelyä sanotaan fonotaksiksi. Fonetiikka ja fonologia liittyvät läheisesti toisiinsa.

.

FONOLOGÍE s. f. Ramură a lingvisticii care se ocupă cu studiul sunetelor limbii din punctul de vedere al valorii lor funcționale, stabilind sistemele de foneme ale unui idiom și caracterul diferitelor variante; fonetică funcțională. ♦ (Înv.) Fonetică. 2. Disciplină lingvistică având ca subiect fonemele.

.

FONÉTICĂ f. 1) Totalitate a sunetelor dintr-o limbă și particularitățile lor acustice și articulatorii; structura sonoră a unei limbi. 2) Ramură a lingvisticii care se ocupă cu studiul sunetelor unei limbi.

.

FONÉTIC, -Ă, fonetici, -ce, s. f., adj. 1. Ramură a lingvisticii care studiază producerea, transmiterea, audiția și evoluția sunetelor limbajului articulat. ◊ Fonetică generală = ramură a foneticii care studiază sunetele în general, fără să se oprească la o limbă anumită. Fonetică descriptivă (sau statică) = ramură a foneticii care se ocupă cu descrierea și clasificarea sunetelor vorbirii în general sau ale unei limbi anumite într-o perioadă determinată. Fonetică istorică (sau evolutivă) = ramură a foneticii care studiază sunetele unei limbi sau ale unui grup de limbi înrudite în dezvoltarea lor, încercând să stabilească legile după care au loc modificările fonetice. Fonetică experimentală (sau instrumentală) = ramură a foneticii care studiază sunetele articulate cu ajutorul unor aparate speciale și al unor mijloace tehnice. Fonetică sintactică = studiul modificărilor fonetice suferite de un cuvânt sub influența cuvintelor vecine cu care se găsește în relații sintactice. Fonetică funcțională = fonologie. 2. Adj. Relativ la sunetele unei limbi; care ține de fonetică (1), privitor la fonetică. ◊ Ortografie fonetică = ortografie bazată pe principiul scrierii cuvintelor după cum se pronunță. [folosind semne fonetice, fonetice, semne ~ din gr. φωνητιϰὰ σημάδια, fonetica simádia]

.

Mitä fonetiikka on?

Yleistä

Fonetiikka on tiede, joka tutkii puhetta sen kaikissa muodoissa. Mitä puhe sitten on? Ihminen puhuu aina jotakin kieltä. Voimme ajatella, että kieli on jonkinlainen aivoissa sijaitseva abstrakti järjestelmä, joka reaalistuu puheena. Se voi reaalistua myös kirjoituksena. Fonetiikka tutkii puhetta useasta eri näkökulmasta. Puheen tarkastelu fonetiikan kannalta voidaan aloittaa katsomalla yksinkertaista kommunikaatiotilannetta, jossa puhuja sanoo jotakin kuulijalle.

Kuva: Puhetapahtuman vaiheet (Kalevi Wiik 1981)

Artikulatorinen fonetiikka

Fonetiikassa voidaan ensinnäkin tutkia, millainen on se mekanismi, jonka avulla puhetta tuotetaan ja miten se toimii, millainen on rakenteeltaan kurkunpää, jossa muodostetaan puheääni, millainen on artikulaatioelimistö, jossa äänteet tuotetaan, mitä kautta ilma kulkee jne. Artikulatoriseen fonetiikkaan kuuluu lisäksi äänteiden luokittelu sen perusteella, miten ja missä kohdassa artikulaatioelimistöä ne syntyvät.

Akustinen fonetiikka

Puhetta voidaan tutkia myös, kun se on matkalla puhujan suusta kuulijan korvaan ääniaaltoina. Tämä on akustista fonetiikkaa. Se pyrkii vastaamaan mm. seuraavanlaisiin kysymyksiin: millaisia ovat akustiselta rakenteeltaan puheen äänet, millaisia fysikaalisia ominaisuuksia niillä on, millaisiin fysikaalisiin ominaisuuksiin perustuvat ne erot, joita me artikulaatiossa havaitsemme, ja millä tavalla puheen äänteet voidaan luokitella akustisin perustein.

Auditiivinen fonetiikka

Kolmanneksi puhetta voidaan tutkia kuulijan kannalta: minkälainen kuuloelin on korva, minkälaisia ääniä sen avulla voi erotella, miten puheen sisältämiä ääniä ja äänteitä voi luokitella kuulon perusteella. Tämä on auditiivista fonetiikkaa.

Muita fonetiikan tutkimusalueita

Yleiskielitieteellisestä näkökulmasta katsoen voidaan erottaa ainakin seuraavat fonetiikan tutkimusalueet.

1) Yleinen (teoreettinen) fonetiikka tutkii eri kielten puhetta ja pyrkii luomaan universaalin* teorian siitä, mikä on yhteistä ihmispuheelle kielestä riippumatta.

2) Soveltava fonetiikka soveltaa yleisen fonetiikan tutkimustuloksia siihen kieleen, jota tutkii. Soveltavan fonetiikan alueita ovat mm. seuraavat:

  • Deskriptiivinen fonetiikka pyrkii kuvaamaan kielen äänteellistä puolta. Tutkimuskohteena on yleensä yksi kieli, murre tai yksilön puhetapa.
  • Historiallinen fonetiikka tutkii niitä äänteellisiä muutoksia, joita kielessä (kielissä) tapahtuu aikojen kuluessa.
  • Korrektiivinen fonetiikka eli logopedia tutkii ääni- ja äännevirheitä, niiden syitä ja ilmenemismuotoja sekä sitä, miten ne voitaisiin korjata.
  • Normatiivinen fonetiikka eli ortoepia määrittelee säännöt, joiden mukaan jotakin tiettyä kieltä äännetään.
  • Ääntämispedagoginen fonetiikka eli didaktiivinen fonetiikka selvittelee, miten vierasta kieltä olisi parasta opettaa ääntämään.

.

JA VIELÄ VÄHÄN FONETIIKKAA

Kieli on informaation käsittelemistä ja siirtoa palveleva sosiaalinen, konventionaalinen ja konservatiivinen merkkijärjestelmä. Ymmärrettävä kielenkäyttö on mahdollista vain kieliyhteisön sallimissa rajoissa. Kieli muuttuu, mutta vain hitaasti verrattuna useisiin muihin yhteisöllisiin rakenteisiin ja käyttäytymismuotoihin. Tästä syystä on mahdollista kirjoittaa kielen käyttämisen säännöt (joko deskriptiiviseksi tai normatiiviseksi) enemmän tai vähemmän kattavaksi kieliopiksi.

Ennen kirjoitettua kieltä oli olemassa vain puhuttuja kieliä. Kieli ja kieliopit ovat syntyneet alkujaan ulos hengitettävän ilman hyvinkin monimutkaisesta ohjaamisesta ja muokkaamisesta äänijänteissä, nielussa, suussa ja nenässä. Ääntöelimillä (äänijänteet, kitakieleke, kieli, hampaat, huulet) asetetaan ilmavirralle erilaisia esteitä, jotka saattavat ilman soimaan ja suhisemaan eri tavoin tai pysäyttävät sen kokonaan. Rintaontelo sekä nielu-, nenä- ja suuontelot vahvistavat näin syntyneitä ääniä. Tuloksen kuulemme puheena.

Viestintäkanava on kaksisuuntainen: puhe-elimiä ja korvia voi ja tulee käyttää samanaikaisesti. Järjestelmässä on täydellinen takaisinkytkentä: puhuja kuulee oman äänensä ja voi säädellä sitä haluamallaan tavalla. Yhtä monimutkaista kuin puheen tuottaminen on sen vastaanottaminen, äänteiden erottaminen toisistaan nopeassa puhevirrassa. (Puhevirta ei koostu selvärajaisista segmenteistä, jollaiseksi sen tulkitsemme.) Kaikessa viestinnässä vastaanotin on täsmälleen yhtä tärkeä kuin lähetin. Kuuloelinten evoluutio on tapahtunut rinta rinnan puhe-elinten evoluution kanssa.

Ei ole sattumaa, että sana kieli tarkoittaa sekä puhuttua kieltä että puhe-elintä. Kuitenkin vaikka kieli alkujaan kehittyi rinta rinnan puheilmaisun kanssa, ei ihmisen kielellinen kyky enää ole riippuvainen puhumisesta. (Syntymästään saakka kuuro omaksuu viittomakielen ja oppii lukemaan siinä missä kuulevakin.) Ihminen on kehittynyt kielen osaajasta käsitteen ‘kieli’ ymmärtäjäksi. Täydellisiä, aukottomia kielioppeja ja säännöstöjä voidaan keksiä mielivaltaisen monia (esim. ohjelmointikielet). Ihminen ei kuitenkaan ole toistaiseksi kyennyt kirjoittamaan yhdenkään luonnollisen kielen täydellistä kielioppia.

FONEEMIT

Kielellisen viestinnän pienin semanttinen yksikkö on morfeemi (sanavartalo tai pääte). Pienin informatiivinen yksikkö on kirjoitetussa tekstissä kirjain (tai grafeemi), mutta äännetasolla foneemi (äänne). Foneemit ovat kussakin kielessä yksiselitteisiä, diskreettejä: mitään välimuotoa tai jatkumoa esim. suomen kielen foneemien a ja ä välillä ei ole. Epäselvä äänne tulkitaan jommaksi kummaksi. Foneemit määritellään suhteessa saman kielen muihin foneemeihin niitä toisistaan erottavien piirteiden avulla, ja niitä on rajallinen määrä (esim. suomen kielessä on usein katsottu olevan 25 foneemia). Ihmiskielille tyypilliset avoimuus ja kaksoisjäsennys merkitsevät kuitenkin sitä, että uusia symboleja, foneemeista rakentuvia morfeemeja, voidaan luoda tarpeen mukaan mielivaltaisen paljon: sanojen lukumäärällä ei ole mitään teoreettista ylärajaa.

Onko foneemi ensisijaisesti lausuttu, kuultu vai ymmärretty merkki? Foneemeja on määritelty monilla eri tavoilla. Toiset fonologian suuntaukset painottavat akustisia, toiset artikulatorisia ominaisuuksia. Jotkut korostavat foneemikäsitteen mentaalisuutta: foneemi itsessään on abstraktio ja kuuluu enemmän kognition kuin akustiikan tai äännefysiologian maailmaan, vaikka sillä onkin konkreettiset foneettiset vastineensa. Muuan yksinkertainen määritelmä esittää, että foneemi on kielenpuhujan mielikuva äänteestä.

.

VOKAALIT

.

Äänteitä, joita tuotettaessa äänijänteet värähtelevät, sanotaan soinnillisiksi. Vastaavasti soinnittomia ovat ne äänteet, joiden yhteydessä äänijänteet eivät värähtele, vaan ilma virtaa vapaasti avoimen ääniraon kautta.

Nielu- ja suuontelon sekä eräiden pienempien onteloiden kokoa ja muotoa kielen ja huulten avulla säätelemällä saadaan syntymään erisävyisiä vokaaleja. Kaikki vokaalit ovat soinnillisia. Jos huulia pyöristetään, syntyy pyöreitä eli labiaalivokaaleja; muussa tapauksessa vokaalit ovat laveita eli illabiaalivokaaleja. Jos vokaalia äännettäessä kielen etuselkä nousee kohti kitalakea, kyseessä on etuvokaali; jos taas kielen takaselkä vetäytyy taaksepäin, kyseessä on takavokaali. Sen mukaan, kuinka korkealle kieli vokaalia äännettäessä nousee, erotetaan toisistaan korkeat (eli suppeat), keskikorkeat (eli puolisuppeat) ja matalat (eli väljät) vokaalit.

.

Artikulaatioelimet

.

.

Suomen kielen
vokaalifoneemit
Etuvokaalit Takavokaalit
Illabiaalit Labiaalit Illabiaalit Labiaalit
Korkeat i y u
Keskikorkeat e ö o
Matalat ä a

.

KONSONANTIT

.

Konsonantteja äännettäessä muodostetaan ääntöväylän johonkin kohtaan ahtauma, jonka kautta kulkeutuessaan ilmavirta synnyttää hälyn, tai sulkeuma, joka estää ilmavirtauksen. Konsonantit ovat joko soinnillisia tai soinnittomia.

Jos ilmavirran kulku estyy kokonaan, on kyseessä klusiili (eli umpiäänne). Jos sulkeuma on suuontelossa ja ilma virtaa vain nenän kautta, kyseessä on nasaali (eli nenä-äänne). Jos taas kitakieleke sulkee nenäväylän ja ilma virtaa vain suun kautta, kyseessä on oraali.

Konsonantit, joita äänettäessä ilmavirta kulkee jonkin antauman kautta synnyttäen hälyä, ovat frikatiiveja (eli hankausäänteitä). Frikatiiveista erotetaan yleensä omiksi ryhmikseen sibilantit (eli suhuäänteet) ja heikkohälyiset puolivokaalit.

Jos kielen kärki painuu hammasvallia vasten sulkien ääntöväylän keskikohdan niin, että ilmavirta kulkee kielen molemmin puolin muodostuvien aukkojen kautta, kyseessä on lateraali (eli laideäänne). Kun esim. kielen kärki saatetaan tärisemään, kyseessä on tremulantti (eli täryäänne). Tremulantteja voidaan synnyttää myös täristämällä kielen selkää (esim. ranskan ja saksan ‘kurkku-r’) tai vaikkapa huulia pärisyttämällä. — Lateraaleja ja tremulantteja kutsutaan yhteisnimellä tremula (‘värähtelevä’).

Konsonantit voidaan luokitella vielä sen mukaan, missä ääniväylän kohdassa ja minkä elimen avulla sulkeuma tai ahtauma muodostetaan: kyse on erilaisista artikulaatiopaikoista. Jos sulkeuma tai ahtauma muodostetaan huulilla, kyseessä on labiaali (eli huulikonsonantti). Jos sulkeuma tai ahtauma syntyy kielen kärjen tai etuselän ja hampaiden tai hammasvallin väliin, kyseessä on dentaali (eli hammaskonsonatti). Kun sulkeuma tai ahtauma on kielen selän ja kitalaen välissä, kyseessä on palatovelaari (tai palataali- tai velaarikonsonantti). Kurkunpäässä syntyvät konsonantit ovat laryngaaleja.

.

.

Suomen kielen
konsonanttifoneemit
Labiaalit Dentaalit Palatovelaarit Laryngaalit
Klusiilit p   b t   d k   g
Frikatiivit f s   z
Puolivokaalit v   w j h   h
Lateraali l
Tremulantti r
Nasaalit m n ng

.

.

Soinnittomat konsonantit on merkitty mustalla, soinnilliset punaisella. Konsonantti h voi ääntyä sekä soinnittomana että soinnillisena. Taulukossa on myös muutama suomen kieleen alkujaan kuulumaton kirjain.

Edellä on kuvattu aivan lyhyesti suomen kielen äännejärjestelmää. Valtaosa myös muiden kielten äänteistä voidaan sijoittaa samoihin artikulatorisiin luokkiin; muissa kielissä on kuitenkin myös äänteitä, joita varten on otettava käyttöön muita äänneluokkia.

.

Ääkköset

Kirjaimista åä ja ö käytetään (alkuaan leikillistä) nimitystä ääkköset tai kirjainten käyttöalueeseen eli Skandinaviaan viittaavaa sanaa skandimerkit (myös skandit). Nämä kirjaimet kuuluvat suomen kielen aakkosiin, ja niitä käytetään suomen kielen kirjoittamisessa muiden aakkosten tapaan.

.

Chiar dacă ääkköset ar ține doar de ortografie și nu de fonetică, locul lor este și aici pentru că ele marchează unele sunete care sunt îmn opoziție. Definițiile finlandeze sunt greoaie, dovadă că nici grămăticii lor nu le au prea limpezi în cap.

Pentru a ușura prelucrarea elementelor gramaticale, s-a făcut următoarea convenție notându-se cu majuscule:

C (iso) tarkoitaa:     konsonantti

V (iso) tarkoitaa:    vokaali vai verbi (tilanteen mukaan)

A (iso) tarkoitaa:    väljä vokaali, a tai ä

U (iso) tarkoitaa:    suppea pyöreä vokaali, u tai y

O (iso) tarkoitaa:    puoliväljä pyöreä vokaali, o tai ö astfel astfel putem scrie terminația cazului inesiv  -ssA = -ssa/-ssä sau a cazului ilativ -n (Vn) = vocală+n

Pentru urechea finlandezului și pentru posibilitățile lui de pronunție sunetele b și p se confundă într-un sunet unic intermediar pe care să-l notăm neoficial, doar pentru exemplificare §. (Compară cu sunetul intermediar spaniol între b și v). Pentru a le deosebi, finlandezii folosesc denumirile menționate mai sus ‘pehmea §’ pentru b și ‘kova §’ pentru p. Alte confuzii fonetice sunt d și tk și g.

.

foneemikiel. kielen äännerakenteen abstrakti, merkityksiä erottava yksikkö.

.

yks. nom.
foneemi
yks. gen.
foneemin
yks. part.
foneemia
yks. ill.
foneemiin
mon. nom.
foneemit
mon. gen.
foneemien, foneemeiden, foneemeitten
mon. part.
foneemeja, foneemeita
mon. ill.
foneemeihin

.

FONÉM, foneme, s. n. Cea mai mică unitate sonoră a limbii, care are funcțiunea de a diferenția cuvintele între ele, precum și formele gramaticale ale aceluiași cuvânt. ♦ (În trecut) Sunet.

Arkkifoneemi; hyperfoneemi; perusfoneemi pot fi denumiri ale sunetelor intermediare care sunt reprezentate, în scris, de literele majuscule care desemnează atât sunetele posterioare, cât și pe cele anterioare.

Ns. arkkifoneemit merkitään isoilla kirjaimilla. –A toteutuu a:na tai ä:nä, –O toteutuu o:na tai ö:nä ja –U toteutuu u:na tai y:nä vokaalisoinnun periaatteiden mukaisesti.

Määritelmä fonologisen opposition neutraalistumista kuvaava merkki, esim. /p/:/b/ > /P/ tai /t/:/d/ > /T/ tai /k/:/g/ > /K/

Selite Merkitään isolla kirjaimella vinoviivojen sisään

 

ARHIFONÉM s. n. (< fr. archiphonème): unitate fonologică superioară despre care în lingvistica structurală se crede că reunește în sine două sau mai multe foneme. A. apare ca o variantă a unui fonem dat: sunetul „d”, pronunțat „t” în rus. god („an”), este considerat un a. în raport cu același sunet, pronunțat „d” în godî („ani”); la fel, sunetul „d” pronunțat „t” în germ. Rad („roată”), ca în Tat („faptă”), este un a. în raport cu același sunet pronunțat „d” în Räder („roți”). În limba română, cele două foneme se pronunță distinct: vad-pat (v. foném și unitate fonologică).

Archifonem

.

Introdus  / lisätty 24.2.2011

.

Anunțuri

Creează un sit web gratuit sau un blog la WordPress.com.

%d blogeri au apreciat asta: